COSPLAYlaihduttajan päiväkirja: Motivoidu!

21.4.2011

Pituus: 169cm

Painoarvio: 95-115kg

Kaksoisleuat: ON/off



Eilen kaikki meni pieleen netin käyttömahdollisuuksien suhteen iltapuolesta, joten tässä minä olen, melkein niin kuin lupasin, kirjoittamassa uutta osaa COSPLAYlaihduttajan päiväkirjaan.



Motivaatio, motivaatio, motivaatio

Moni varmasti ihmetteli, minne ihmeeseen koko juttusarja katosi. Eipäilemättä edes jonkun mielessä on käväissyt, että arvon blogisti on heittänyt heti alussa hanskansa tiskiin suurista sanoistaa huolimatta. Näin ei kuitenkaan ihan ole, vaikka varmasti läheltä liippasi. Painonpudotusprojekti cosplayn puolesta on ollut mielessäni joka viikon jokaisena päivänä. Ihmetykseksenikin se on johtanut yhteen asiaan: Todelliseen motivaatioon. Ehkä se johtuu siitä, että en ole aiemmin pyöritellyt koko asiaa mielessäni, taistellut ehkä päivän tai toisen mielihalujani kohtaan ja seuraavana jo löydän itseni kittaamassa suuhuni voileipiä, keksejä ja limsaa epäonnistumisesta syntyneeseen tuskaan.

Oikeasti ihmiset, ensimmäinen asia, mitä ihmisten pitäisi tarkastella valitessaan laihduttaa cosplayta varten, on motivaation lähde. Jos motivaatio on vääränlaista ja siihen päälle vielä löytyy niitä iänikuisia ongelmia itsekurin kanssa, koko hommasta tuskin tulee mitään. Näin olen todennut, ihan muutaman viime päivän aikana. Ennen kuvittelin, että painon pudotus on sellaista, että sitä vain sanotaan itselle, että nyt minä laihdutan ja lähden tästä kävelylle, enkä syö enää koskaan roskaruokaa. Valitettavasti se ei mene niin, vaikka niin asian todella moni itse laihduttanut muotoilee.

Mitä oli motivaationi ennen? Halusin laihduttaa, koska halusin näyttää hyvältä puvuissa, niin kuin kaikki muut. Koska halusin tuntea itseni hyväksytyksi cosplayaajana ja olin kieltämättä hieman uupunut "läski Jack" -kommentteihin. En halunnut antaa muille tekosyytä sanoa väärää sanaa minun puvuistani ainakaan sellaisesta asiasta, johon varsinaisesti ei yhden puvuntekoprosessin aikana voisi ollaa mitään mahdollisuuksia vaikuttaa. Sen sijaan minulla ei ollut kunnianhimoa näyttää varsinaisesti hyvältä. Halua oli ehkä sanoissa, mutta se jäi pelkästään niihin sanoihin.Tunne tasolla, jolla sanoille annetaan merkitys, sitä ei oikeasti ollut. Tätä motivaatiota kutsutaan ulkoiseksi motivaatioksi. On painonpudotus mahdollista ulkoisella motivaatiolla, en minä sitä sano, ollenkaan, mutta jos sitä ei tahdo tosissaan, siitä tuskin tulee mitään.

Motivaationi on muuttanut suorastaan aivan järkyttävän paljon viime aikoina. Pohtiessani syytä muutokselle, huomasin erään erittäin, siis erittäin mielenkiintoisen piirteen, joka yllättäen yhdistyi erittäin konkreettisella tavalla juuri minun motivaatiooni tehdä hyviä pukuja. Minulla ei ole edelleenkään kunnianhimoa näyttää hyvältä puvuissani. Sen sijaan motivaationi on näyttää juuri siltä, miltä hahmo näyttää, sisältyi siihen hyvännäköisyys tai ei. Käsittelen silmissäni lähdekuvia hahmostani ilman varsinaisia asioiden merkityksiä tunnekylmästi. Näen kaaren vyötärönkohdalla, siispä sellainen on oltava myös lopputuloksessa. Minun vartaloni on materiaa, jota muokkaan itseäni, niin kuin käsilläni muovailumassaa tehdessäni pukujani. Jokainen piirre puvussani on oltava kohdallaan ja nyt minä tiedän, että saan sen aikaan. Tässä, on minun taikani saada aikaan tuloksia ja muutoksia vartalolleni. Motivaatio, joka on sisäistä, itse perfektionismi -- sitä ei sovi rikkoa.



Perfektionismia

Miten saan itseni toimimaan on, että jätän tunteet kaiken ulkopuolelle. Perfektionismi on perfektionismia. Silti, tiedostan, että täysin täydellinen en koskaan voi olla, enkä varsinaisesti odota mitään tai aseta kirjaimellisesti tavoitetta, että tuolta minä sitten sinä ja sinä päivänä näytän. Lopputulos muokkautuu minun käsissäni nyt, tässä hetkessä ja lopputulos on sitten juuri sitä, miksi olen sen muuttanut tuomionpäiväksi. Jos joku syvällisesti ymmärtää tätä selitystä, niin tajuaa myös, että silloin ei ole oikeastaan ole edes avattuna mahdollisuutta virheellisyydelle. Ikään kuin... Perfektionismi olisi olemassa nyt ja tässä hetkessä, en välitä siitä, mikä lopulta on se lopputulos. Se on sen ajan "ongelma", jos se edes on enää siinä vaiheessa sitä.

Kommenteissa on pariinkin otteeseen otettu esille anoreksia, siispä jo siitäkin syystä ajattelin sen olevan myös olennaista otettavan tässä vaiheessa esille. En pysty millään tasolla sanomaan, että olisin joku ammattilainen anoreksiasta puhuttaessa, en tunne ketään, joka olisi kertonut syömishäiriöistään syvällisesti, enkä itse ole sitä kokenut. Kuitenkin varoituksen sanasena: Kun päässäsi ei pyöri enää mikään muu kuin syöminen ja liikunta, aletaan jo liikkumaan heikoilla jäillä, näin kylmästi yleistäen. Laihdutus ei myöskään toimi niin, että syödään naurettavan pieniä annoksia tai ei mitään, koska lopulta kroppa menee säästöliekille, jolloin syömästäsi ruoasta yhä suurempi osa imeytyy suoraan rasvakerroksiin. Ravinteita ei saada lähellekään tarpeeksi, luusto menee osteoporoosin (eli luukadon tilaan), jolloin luut ovat harvinaisen herkkiä, luiden napsahtelu poikki on erittäin mahdollista. Hiukset irtoavat, iho on kuiva. Ei hyvä. Jossain vaiheessa esimerkiksi silkka paastoaminen johtaa lihaksiesi syövyttämiseen.



Näin se toimii (ainakin toivottavasti)

No miten sitten pudottaa painoa turvallisesti? Toisin kuin yleisesti luullaan, ruoasta pitäisi muka karsia kaikki pois. Rasva, sokeri, suola. Jäljelle jää pupunruokaa. Mitään ei saisi syödä. Kevyttuotteet ovat television maaginen tapa saada sinut kapenemaan silmissä. Tämä on väärin, siis VÄÄRIN.

Ainoa tapa on karsia ravintoansa hiilihydraateista, eli sokereista. Kukaan ei tarvitse niitä. Niitä saa joka tapauksessa "tarpeellisen" määrän jo vihanneksista ja hedelmistäkin. Tai näin minä siis sanon (enkä yksin). Jätän kaikki mahdolliset lisäaineet ja ERITYISESTI laihdutustuotteet sivuun. Ruokavaliosta napsaistaan täten pois kaikki mikä sisältää jauhoja, eli leivät, pullat, pastat, sen lisäksi erityisesti riisi ja peruna. Eli mitä? Opetetusta lautasmallista repäistiin juuri 1/4 hevonkuuseen. Jälkiruoille ei juuri ole tilaa, mitä nyt tumman suklaan voisin kuvitella olevan vielä kohtuullisesti nautittuna suorastaan terveellistä. Olen korvannut makeanhimoni omaan liemeensä säilötyillä ananaspaloilla ja viinirypäleillä silloin, kun niitä on tarjolla; marjojen ystävä kun en niinkään ole. Tähän mennessä kummillekaan ei ole juuri ollut -- ihme ja kumma -- tarvetta. Vettä juon päivittäin runsaasti.

Tässä vaiheessa eniten mietityttää kalsiumin saanti. Koska juon runsaasti vettä, en jaksa juoda maitoa, joka on aiemmin ollut vakijuomani aterioinnin yhteydessä. Ja koska en syö leipää, mieleen ei useinkaan juolahda siivuttaa juustoa suoraan suuhun. Niinkö se muka pitäisi tehdä? Onko parempaa tietoa? Miten saan luustoni pysymään kestävänä?

Tämän hyvin pitkästi kirjoitetun ja pitkään odotetun tekstin päätteeksi en voi olla tiivistämättä vielä kaikkea yhteen lauseeseen: Tarkastakaa motivaationne. Ihan oikeasti. Tämä on mielestäni tärkein neuvo, jonka voin tässä vaiheessa kenellekään antaa. Ja vielä haluan korostaa, että tämän juttusarjan tarkoituksena ei ole kertoa, miten piirun tarkasti kaikkien pitää toimia. Kaikki ovat erilaisia, kaikilla on erilainen keho, joka toimii omalla persoonallisella tavalla. Samoin mieli. Meni sitten kaikki pieleen tai jotain oikein, koko jutun idea on kertoa konkreettinen tarina, josta joku voi ehkä oppia jotain tai ymmärtää enemmän. Vaikka tämän jutun nettii ja ruudulle saaminen kesti enemmän kuin oli kohtuullista, minä uskon hyvin lujasti, että tämä välissä oleva aika oli äärimmäisen tarpeellinen ja hyödyllinen minun kannaltani. Löysin vihdoin syyn parantaa elintapojani, enkä tietääkseni ole koskaan ollut näin itsevarma.

Seuraavassa osassa: No entä se liikunta?



Terkuin,

Pumpkin