Kas näin vierähti kokonaista kahdeksan kuukautta ilman cosplayn cosplayta, eikä edes kirpaissut niin paljoa kuin aluksi luulin. Cosplayttomuus ei koskaan ollut mikään tarkka suunnitelma, jota vain päätin alkaa noudattaa vuoden 2013 Eurocosplay-karsintojen jälkeen, niin kuin kai voisi joku jopa olettaa, jos on jaksanut vaivata päätään ajatellen kurpitsoita.
Aluksi oli suunnitelmia, suuriakin suunnitelmia, jotka kaatuivat nopeasti realismin ravisteltua kovaa päätäni: ei ollut aikaa, rahaa tai paikkaa missä tehdä. Kituutin melkein vuoden odottaen, että ehkä kahdessa kuukaudessa saisin hankittua vuokralle paikan, missä asua. Tähän pisteeseen pääsin vasta tämän kuun alussa. Joka tapauksessa ihme kyllä en ollut edes ajatellut, jota kuinkin "sitten kun ensi viikolla saan tavarani muutettua, kaivan ompelukoneeni ja cosplaysunnitelmani esiin", vaan luulin oikeasti enemmän tai vähemmän jo hylänneeni koko harrastuksen. Olen tämän sanoessani suhteellisen tosissani. Aina välillä on toki tullut mietittyä, jos saisi aikaiseksi laitettua vanhaa pukua päälle johonkin tapahtumaan, mutta pelkkien ajatusten ja kuvitelmien siirtämistä todellisuuteen on yksinkertaisesti ollut todella vaikeaa konkretisoida.
Mitä tapahtui? En tiedä. Ehkä ohitin taas yhden virstaanpylvään elämässäni oppien olemaan hieman rehellisempi itselleni. Ehkä opin, että kaikkea ei ole pakko saada nyt heti ja ehdottomasti. Tai ehkä vanhat muistot cosplayajaltani elämästä ovat tehneet kipeää? Myönnettäkööt nyt ehkä kymmenennen kerran, että olen viettänyt todella synkkiä vuosia tässä viime aikoina, näkyi se päälle päin tai ei ja cosplay on sattunut olemaan läsnä sen matkan alusta loppuun. En mielelläni muistele kaikkea, mitä omat synkät ajatukseni aiheuttivat cosplayn piirissä ja tiedostanhan, että osa niistä on toistaiseksi tai ehkä ikuisesti minussa ja niiden häpeäminen herättää halun painaa pään pensaaseen.
Jos sanon, että olen kasvanut yli cosplaysta, ei ihan ymmärrä sanomani oikeaa tarkoitusperää. Olisihan se helppo kai lähteä käyttämään tätä melko yleistä fraasia piirin hylkääjien ja hylkäämättä jättäneiden parissa-- uskotella itselleen, että teini-iän päättömyydet ja hullu pieni nörttiharrastukseni kulkivat käsi kädessä, joten ne nyt totta kai olisi helppo nyt <<aikuistuneena>> hylätä. Pah ja pöh. Cosplayihin liittyy minulla monia kivuliaita muistoja, erityisesti ihmisiin, joita ihailin-- ihailen edelleen ja myös kadehdin. Oli lopulta kaiken hyväksynnän hakemiseen liittyneen taistelun jälkeen ihana tunne luovuttaa hetkeksi ja paeta omaa harrastustaan, ottaa etäisyyttä, mönkiä tuskastuttavissa ajatuksissa siitä, kuinka monelle ihmiselle olin kateellinen heidän ihmeellisten käsityötaitojen, karisman ja ulkonäkönsä vuoksi. Välillä turvauduin totta kai aikuistumistekosyyhyn.
Etenkin vuoteen 2013 mennessä koin outoa rauhaa cosplayn kautta löytämieni tuttavapiirien parissa. Koin löytäneeni oman paikkani jengissä, joka itsessään koostui pääosin joskus oih, niin kamalaa syrjintää kokeneista ihmisistä. Otin hetkeksi ainakin korvieni välissä hoivaavan keskipitkän cosplayuran tehneen harrastajan roolin. Oli pieniä saavutuksia, kuten sijoituksia pukukilpailuissa, ajatuksiani oltiin kunneltu (esimerkiksi blogin kautta käsin), minut oltiin huomattu. Tämä teini-ikäisyyteni silmin nähty päätavoite oli tullut hiljaiseen päätökseensä todennäköisesti juuri Eurocosplay-karsintojen sijoittumisen myötä. Oletan, että jokin sisälläni siirtyi huomaamatta ja automaattisesti seuraavaan tavoitteeseeni, joka oli tietämättäni ollut ehkä vähintäänkin yhtä tärkeä, varmasti jo harrastukseni alkuajoista asti. Halusin miellyttää muita, kovasti. Kaikkia. Kehittää empatiakykyäni. Jossain määrin kai onnistuin siinä valehtelematta kenellekään, edes itselleni. Olin kaivanut itselleni uuden roolin suojissa oman paikkani porukassa, alleviivatakseni sanoen. Se tuntui hyvältä. Mission completed. Olin päässyt nyt luottamusasemiin, muun muassa parin cosplaykilpailun tuomarina. (Tuomarina olo on välillä yllättävän äidillistä puuhaa.) Jälleen yksi tärkeä etappi saavutettu. Vai oliko? Jäikö jäljelle enää mitään, mitään saavutettavaa?
Leikitään hetki totuusrinkiä, parrasvaloissa... minä!
Nautitko huomiosta? Kyllä, ehdottomasti. Nautin siitä hyvin paljon. Nautin siitä, kuinka ihmiset keskittyvät kolmeksi minuutiksi vain minuun astuessani lavalle esiintymään. Tämä lienee narsistista, ei sillä että olisin ainoa, joka tämän myöntäisi. Ainakin luulen olevani johonkin pykälään asti nyt rehellisellä tavalla narsisti ja olen tyytyväinen saavutukseeni pystyessäni myöntämään tämän. Onko huomionhaku väärinohjattua hyväksynnän etsimistä vai jotain muuta? En tiedä, toistaiseksi en jaksa itseni kohdalla välittää liikoja. Esiintymisestä tulee hyvä olo, etenkin kun pystyy sitä kautta ilahduttamaan itseään ja muita. Oikeastaan kaipaan myös valitsemieni hahmojen hullua energiaa, jonka otan esiintyessäni hetkeksi intensiivisemmin omakseni, eli annan hetkeksi luvan itselleni kokea erilaista itsevarmuutta. Todellisuuspakoa omasta elämästäni, omista nahoistani? Ehkä? Tai ehkä tutkimusmatkailua salattuun sieluni ytimeen, jota en muuten uskaltaisi toteuttaa.... (Viimeiseksi mainitussa ainakin vaikuttaisi olevan eniten totuus pohjaa.)
Pidätkö animesta? Pidin siitä aikanaan, mutta jokin ei ollut aina ihan kohdallaan. Voi olla, että tulen vielä joskus palaamaan animen ja mangan pariin, heti kun siltä tuntuu. Voi olla, että huomenna, voi olla, että en koskaan. Jälkimmäinen toki on epätodennäköisempi ratkaisu. En jaksa vaatia itseltäni huomiota enää kyseistä medialohkoa varten. Pidin animesta, mutta on myönnettävä, että se oli kaikkine sosiaalisineen paineineen kamalaa! Sosiaalisilla paineillta tarkoitan :
1. hipsteripaineita seurata cooleja sarjoja, jotka eivät ole pinnalla tai vaihtoehtoisesti esittää coolia katsomalla suosittua sarjaa, "välittämättä muista"
2. olla perillä pinnalla olevista animetrendeistä, seuraamalla suosittujen cosplayharrastajien blogeja, Twitteriä tai puskaradiota
3. paineita saada katsotuksi kokonaan aloittamansa sarja-- joko ei olisi riittänyt keskittymiskyky tai kiinnostus jossain sydämeni pohjalla ja toisaalta salainen perfektionistini haluaa kerätä koko setin. Suoraan sanottuna, olisin voinut käyttää aikani paremmin
4. paineet löytää itseäni oikeasti kiinnostavia sarjoja aloittamalla hakuammunnalla aina uuden animen ja pakottaen katsomaan kyseistä sarjaa mielellään alusta loppuun. Katso siis uudestaan kohta kolme.
Oletko huomiohuora? Halusin nostaa tämän kysymyksen uudelleenmuotoiltuna vain todetakseni, että vastaus on kyllä ensimmäiseen kysymykseen annetun vastauksen pohjalta. Kuitenkin, tokaisen nyt varsin suoraa, että inhoan sanaa huomiohuora. Se on ruma sana, vaikka siinä olisi totuuspohjaa. En kuitenkaan pidä sanasta huora ehkä johtuen osin misongynistisestä suhtautumisesta omaan sukupuoleeni, joka on jostain kumman syystä liitetty ennemmin sanaan 'huora' kuin se toinen, jolla yleensä roikkuu jotain jalkojen välissä. Jopa se, että joku toinen sanoo itseään ylpeydellä huomiohuoraksi, herättää itsessäni alentuneita ajatuksia ja tunteita, enkä mielelläni törmäisi sanaan jatkossa, vaikka olen jo nyt vakuuttunut, että se ei juuri rajoita kyseisen sanan käyttöä kielessäni. Nytpä se on ainakin sanottu.
Aiotko jatkaa harrastustasi tulevaisuudessa? Ennen olisin pakottanut itseni vastaamaan joko vakavan 'kyllän' tai perustellun 'ei'n. Nyt en aio vastata kumpaakaan, koska haluan pysyä rehellisenä niin itselleni kuin sinulle, hyvä blogiini eksynyt lukija. On jostain syystä todella karvasta joutua toteamaan, että en olekaan niin periaatteille ja vakaumuksille antautuva ihminen kuin aina luulin. Olen spontaani. Teen nykyään päätökseni hetkessä, pystymättä lainkaan arvaamaan, peruutanko sen seuraavalla viikolla, kuukauden päästä vai tänään. Siksi en anna takeita myöskään siitä, jatkanko blogiani. Sitoutuminen ei ole minun juttuni. Vapaus ainakin näemmä tällä hetkellä näyttäisi sen sijaan olevan. Virta mua kuljettaa.
Oletko harrastuksellesi katkera? Enemmän tai vähemmän asioille, jotka liittyvät kyseiseen harrastukseen kuten sosiaalisille paineille, kaikista eniten kuitenkin itselleni. Miksi minun on mentävä sosiaalisiin paineisiin itse mukaan?Miksi minulla ei ole itsekuria laihduttaa? Miksi minulla ei ole itsekuria pysyä missään asiassa aikatauluissa? Miksi en ole cosplayssa yksinkertaisesti niin hyvä kuin haluaisin olla? Nämä ajatukset ovat synnyttäneet myös paljon kadehdintaa, halua niin sanotusti päihittää muita harrastajia taidoissani viimeisillekin metreille saakka. Toisin yritin itselleni toitottaa vielä noin vuosi takaperin, varmaan myös sen jälkeen. On oikeasti aika vaikea löytää totuutta, mitä tulee itsensä vertaamiseen muihin. On vaikea myöntää, että aina tulee oleman niitä, jotka ovat harrastuksessaan kirkkaasti parempia, kirkkaasti omistautuneempia ja suositumpia kuin minä. On vaikea myöntää, että minä olen ihan hyvä tällaisena kuin olen. Siitä kai pääsinkin ajatusketjuuni toistaiseksi hylätä harrastus jossain tämän vuoden kevään aikana... Koska jos nämä ensimmäisenä mainitut ajatukset eivät selkeästi voi olla terveellinen pohja jatkaakseni harrastusta, niin mikä sitten voisi olla niiden paikalla? Niiden taustalla? Miksi ihmeessä minä jatkaisin harrastustani myönnettyäni, että ajatuksissani ei ole kovinkaan paljon järkeä?
Selvästi olet pääsemässä johonkin. Mitä yrität nyt sanoa? Haluaisin kai nähdä huomionhakuisen puoleni itsessäni pahana, pahana, pahana olentona, jonka voisi vain hyljätä johonkin conin nurkkaan häpeämään ja itse pinkoa karkuun Timbuktuun larppaamisen myötä tulleiden ystävien ja ambitioiden luo paeten. Tällä hetkellä kuitenkin pieni cosplayn liekki on saanut tarpeeksi happea. Haluan oppia itsestäni lisää cosplayn saralla, oppia jopa harrastuspiiristä itsestään, toteuttaa pukuprojekteja, joista kaikesta aiemmasta huolimatta saan selvästikin jonkinlaista nautintoa, mutta siirtyen vapaampaan toteutusmalliin. (Olisinko tosissani jaksanut harrastustani viisi vuotta vain olemalla huomionarkki?)
Mitä tarkoittaa vapaampi toteutusmalli? Kuten aiemmin jo totesin, aion tehdä vähemmän lupauksia ja toteuttaa enemmän rehellisyyttä, eli:
-saatan toteuttaa pukuja hetken mieliteosta lyhyellä tai pitkällä aika välillä
-päättää osallistuvani kisoihin, unohtamatta että peruuttaminen on aina mahdollisuus omaa tai muiden parasta ajatellen
-voin pitää pidempiä taukoja harrastuksestani ottamatta siitä liikaa itselleni nokkiini
-tutkin ja puntaroin päässäni omaa intohimoani hahmoihin ja harrastukseeni ja saatan tehdä sen pohjalta päätöksiä tai toteamuksia, kuitenkaan sitoutumatta niihin lopullisesti (hyväksyn siis, että matka päänmäärään, eli harmonisempaan harrastamiseen käydään joskus hetken ja jälkeen päin kaduttavien mielentilojen kautta)
Onko sinulla tällä hetkellä mielessä (lähi)tulevaisuuden suunnitelmia harrastustasi ajatellen? Enemmän tai vähemmän kyllä. Minulla on edelleen useita pukuhaaveita, joista päälimäisenä lienee Peter Quill alias Star-Lord Guardians of the Galaxystä, johon ihastuin jo trailerin nähdessäni (Ei, en ole lukenut yhtäkään Marvel-sarjakuvaa elämässäni. Jotenkin ilmapiiri näyttäisi olevan, että näin pitäisi olla... Kuitenkin halusin koittaa löytää tässä nyt rohkeuteni todeta tämän. Tehty). Minulla on tähän projektiin liittyen jo hienoinen kasa paineita, koska jostain syystä hahmon "ottaminen omaksi" cossatakseni tätä tuntuu jotenkin isolta jutulta, kun on odotettavissa että miljoona muutakin oikein hyvää pukuilijaa ja ylipäätään ihmistä samaisesta harrastuskunnastani aikoo varmasti tarttua tismalleen samaan haasteeseen ja toteuttaa hahmon jokaisella siistillä yksityiskohdalla. Eli: Todennäköisesti jatkan toistaiseksi harrastukseni parissa. Quillinä pääsen ainakin toteuttamaan tursuilevaa alter-egoani, jota olen jo kerran päässyt eräässä tilanteessa pitkäkestoisemmin kokeilemaan. Siis oikeasti! Tässäpä hahmo, jonka housuissa pitäisi tuntua kotoisalta, oli se sitten päälleni puettuna muiden näkökulmasta sitä tai ei. Samalla pitäisi päästä myös tutkiskelemaan suhtautumistani miehiseen puoleeni, jota olen viime aikoina yrittänyt pakoilla, jopa kieltää. Mutta kun se on siellä. Tällä hetkellä tuntuu.... Että juuri miehisen puoleni toteuttamisen vapaus on yksi muiden suurten syiden ringissä, miksi harrastan ja harrastin cosplayta.
Nyt ei siis muuta kuin keula kohti seuraavia seikkailuja, mahdollisesti jatkaen niitä myös cosplayn parissa. Synkeistäkin tunnustuksistani huolimatta ainakin yritän olla positiivisin mielin. Katsotaan, minne virta minut kuljettaa.
Yllättävän zeniläisin terveisin,
Toverinne Pumpkin
Oih! Star-Lord :3 Itel lähiaikoina ollu enemmistö Marvel cosseja :'DD
VastaaPoista