Hei, lapset. Tänään puhun sellaisesta asiasta, jolla ei ole niinkään paljon tekemistä cosplayn kanssa, vaatteiden kylläkin. Ja minun ammattihaaveeni ja epäröintini kaikesta aina ja ikuisesti. Parempi aloittaa kertomalla ammattihaaveideni historiasta. Se menee näin:
Muistan ensimmäiset ammattihaaveeni ala-asteelta. Kaikkia en varmasti, mutta joitakin kylläkin. Oli laulajaa, sotilasta, Peppi Pitkätossua, sarjakuvapiirtäjää, lääkäriä ja kirjailijaa. Eniten varmaan laulajaa. Mitä sitä muuta odottaisikaan sen ikäiseltä tytöltä. Käsitöiden alkaessa 9-vuotiaana aloin kiinnostumaan vaatteiden suunnittelusta. Muistan kertoneeni asiasta äidille, joka käski suunnitella mekon, jonka hän sitten ompelisi. Miten sitten kävi, niin suunnittelin mekon, jossa oli painovoimaa uhmaavat helmat ja kunnon grrrrlpoweria. Äiti tietenkin sössi mielestäni koko mekon, koska helmat eivät olleet samanlaiset, kuin halusin. Kangas taisi olla jotain ihanan metallista ja oikein ysäriä. Mahdoinko kangasta edes itse valita. Mekko päätyi purukumilla sotkettuna pakastimeen, eikä sitä sen koomin tavattu. Vaikka välissä ehdin unelmoida kaikkea ja en mitään, noin 11-vuotiaana muotisuunnittelijan ura loisti jälleen silmissä. Innostuin jopa ompelemaan spagettiolkaimellisen topin ällöttävän sävyisestä vihreästä resorikankaasta ja ompelin siihen oman lempinimeni. Alaosa taisi olla aika mullistava, malli oli kynähametta hyvin paljon muistuttava. Isä oli erittäin otettu tuotoksistani. Kerroin tietysti kaikille ammatista, josta haaveilin, ja opettajat ja tietävämmät kaverini osasivat heti sanoa, että vaatesuunnittelijana on erittäin vaikea menestyä. Paljon pessimismiä, sen muistan. Kukaan ei varmasti odottanut minusta tulevan mitään.
En ollut mitenkään erityisen hyvä piirtämään tai maalaamaan, kasin oppilas taisin olla ala-asteeni, joskus ysin. Pukeuduin hyvin omituisesti ja taisin olla oikeasti hiukan häiriintynyt. Outoa todeta se tällaisena, kuin nykyisin olen. Ihan niin kuin asiaa ajattelisi joku täysin siitä pienestä tytöstä täysin erillinen henkilö. En siis tosiaankaan ollut luokan suosituin, vaikka sitä todellakin halusin. Lopulta kuudennella luokalla päätin olla yrittämättä olla sellaisten ihmisten ystävä, joista ei ollut siihen ja kokivat minut aina vastenmieliseksi. TÄMÄ oli se hetki, kun kehitys lähti johtamaan tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Ikään kuin edessä olisi ollut iso valtatie, jota olin kulkenut koko elämäni ajan. Sitä olisi helppo kulkea eteen päin. Miksi kääntyä metsätielle? Niin minä kuitenkin tein. Pian opin, että se oli hyväksi. Muuttuisin itse sellaiseksi, kuin halusin unelmissani olla. Siisti ja kapinallinen. Suosittu ei tarvisisi olla, muut kunnioittaisivat minua silti, koska halusin olla sellainen, kuin juuri olin.
Yläasteella vietin paljon aikaa yksinäni, toisaalta pidin siitä, toisaalta sisimmässäni paloin päästä muiden juttuihin mukaan. Halveksin massamuotia ja pukeuduin aina päinvastoin kuin kaikki muut. Kuvaamataito tuli yhä tärkeämmäksi ja tajusin vihdoin, että saatoin olla siinä myös hyvä. Ainakin parempi, mitä luulin. Salaa toivoin edelleen olevani suosittu laulaja. Miten naiivia. Noina aikoina lähes unohdin haluni tulla muotisuunnittelijaksi. Panostin enemmän filosofiaan, taiteeseen, sarjakuviin... Niin, silloin löysin myös Japanin elämääni. Muodostin samalla tiedostamatta voimakkaan tunnesiteen elokuviin. Alunperin en tiennyt juuri mistä olisin erityisesti pitäisin. Mikä olisi siistiä. Lopulta löysin The Nightmare Before Christmasin... En oikein tiennyt olisinko pitänyt siitä vai en. Opin Tim Burtonin nimen. Sitten tajusin rakastavani tuota elokuvaa. Hamstrasin lisää tietoa elokuvista. Lopulta halusin elokuvaohjaajaksi. Tässä vaiheessa haluan kertoa, että tätä haluan edelleen. En vain usko, että minusta olisi siihen. Olen samassa tilanteessa, kuten kunnioitettavasti Johnny D on asian kuvaillut tosirakkaudesta. Olen löytänyt tosirakkauteni ammattiin ja erittäin onnellinen, että olen törmännyt myös toiseen sellaiseen. Harmi, että kaksi tosirakkautta ei voi käydä toteen. Minun täytyy valita. Valehtelisin, jos väittäisin, että valinta olisi täysin selvä tai että sydämeni ei murskautuisi joka tapauksessa.
Lopulta löysin suuren intohimoni cosplayihin, samoin pakonomaisen tunteen saada tehdä kaikki itse ja tavoitella täydellisyyttä ja kehittää itseni huipuksi. Cosplayn ja minun suhteeni jo tiedättekin, joten en selitä siitä sen enempää. Cosplay kuitenkin sai muistoistani palaamaan epärealistisen ammattihaaveeni. Ihmisten yleinen pessimistinen asenne ammattialaan sai minut täysin epäröimään. Salaa mielessäni kuitenkn yhdistelin asioita. Vaatesuunnittelu? Elokuvat? Yhtä kuin puvustaja. En ollut luultavasti tiedostanut puvustajan ammattia ennen tuota hetkeä. Haave puvustajaksi ryhtymisestä ei ollut itsestäänselvä tietenkään heti. Se hiipi hitaasti ja varovaisesti (takaisin) mieleeni. Tuli vuoro valita, minne lähteä opiskelemaan. Vaatetusalan opinnut olivat neljäntenä vaihtoehtona listassa. Pääsin toiseen -- lukioon viestintälinjalle. Melko pian minua alkoi hieman kaduttaa. Miksi en ollut kuunnellut itseäni kaikkia näitä vuosia? Miksi kouluttaa itsensä johonkin hyvä palkkaiseen ja arvostettuun ammattiin, kun oli jo selvää, että minusta ei ole mihinkään muuhun, kuin luovaan ammattiin. Paskat mahdollisuuksista. Halusin tehdä sitä, mihin minut oli tarkoitettu! Muistan käyneeni kerran OPO:lla marisemassa huonon matematiikan tunnin jälkeen: Halusin lopettaa lukion. Tiedustelin ensimmäisen vuoteni aikana mahdollisuuksista vaatetusalaan suoraan lukiosta. Luulin alkuksi, että kaikki olisi ollut ajahukkaa, eikä lukiosta pääsisi muualle, kuin yliopistoon. Lähinnä kavereideni infon avulla aloin ymmärtämään, että lukiosta pääsisin kolmannen asteen koulutukseen vaatetusalalle ilman ammattiopistoakin. Pidin eri asiana, pärjäisinkö siellä ja päätin käydä vielä artesaanin koulutksen ennen korkeakouluun hakua.
Nyt olen abi. Paheksun ihmisiä, jotka yrittävät pukeutua muodikkaasti. Paheksun ihmisiä, jotka luulevat, että tekemällä itsestään kauniin on kaunis. Vihaan turhamaisuutta. Vielä enemmän sitä, että kieltäytyy ajattelemasta omilla aivoillaan. Nämä asiat leimaavat minulle muotimaailmaa. Hiljattain olen oppinut, että sen ei tarvitse olla välttämättä sitä, jos niin itse haluan. Tiedän, että minun on tutustuttava muotiin ja suuriin nimiin, jotta pääsen asenteeni puolesta edes koulutukseen.
Minä en ole muodikas. En ole ostanut itselleni vaatteita vuosiin, korkeintaan satunnaisesti talvitakin, kengät tai housut. Sitä mitä tarvitsen. Olen jatkuvasti identiteettikriisissä. En halua missään nimessä pukeutua, niin kuin muotimaailman ihmisten oletetaan pukeuvan. Ensimmäisellä vuositasolla lukiossa käytin värikkäitä vaatteita ja erivärisiä peruukkeja. Loppuvuodesta lopetin kokonaan peruukkien käytön, en tuntenut tyyliä enää omakseni ja lopetin yrittämisen. Välillä tyylini oli erittäin hälläväliä, välillä äärimmäisen poikamainen, välillä mukasöpön tyttömäinen, gay, hiukan hippi, hikinörtti, boheemi, romanttinen. Äärilaidoista toisiin. Missään vaiheessa en kuitenkaan muodikas. En omista muodikkaita vaatteita.
Olen jatkuvasti paineen alla ammattisuuntaukseni suhteen. Millainen minun pitäisi olla, jotta minut hyväksyttäisiin? Olenko friikki, jos en tunne kaikkia tarvittavia nimiä, vaikka haluan nimen omaan puvustajaksi? Mikä on puvustajan prototyyppi? Oleno liian tyhmä? Onko piirtojälkeni liian persoonatona, vaikka kaikessa pitäisi olla kyse lopputuloksesta? Onko minulla edes silmää? Kopioinko vain toisia? Olenko aivan vääränlainen, koska vihaan Louis Vuittonia? Olenko samanlainen, koska yritän olla erilainen? Enkö ole sittenkään ainoa laatuani? En tiedä. Olen jossain oudossa kriisissä, enkä rauhoitu, ennen kuin saan kysymyksiini vastauksia.
Tänään puhuimme koulussa vaatetusalasta. Näytin paria eilen piirtämääni pukukokonaisuutta, niistä pidettiin, toisaalta ei noteerattu mitenkään erityisesti. Ruokapöytäkeskusteluissa tapasin pitkästä aikaa sellaisen pessimistisen ihmisen, joka sai epäilemään jälleen olemassaoloni merkitystä. Vaatetusalla on huonot mahdollisuudet työllistyä. Mitä jos päädyt tehtaaseen koko loppuiäksesi töihin? Tämä oli tiukka vastarinta, jota koin kyseiseltä ihmiseltä vastineeksi vakuuttelustani kyvykkyydeltäni ja paloltani juuri tähän työhön. Kuulin luurankojen jo kolisevan kaapissani. Mitä jos? Myöhemmin kehittelin hiljaa mielessäni sanat, jotka minun olisi pitänyt sanoa, vielä kun keskustelimme asiasta? On helppoa olla jälkiviisas. Kumpi olisi kamalampi kohtalo: Kouluttaa itsensä sellaiseen ammattiin, jossa on tavalliset mahdollisuudet työllistyä ja nollan mahdollisuudet edetä, vai opiskella sitä alaa ja niitä asioita, jotka aidosti kiinnostavat, riskeinään joko pudota pohjalle tai menestyä. Sitä paitsi, tämän asian olen jo monesti käynyt läpi mielessäni. Olen täydellisen onnellinen, kunhan saan tehdä sitä, mitä oikeasti haluan. Minulla on vahva yhteys luovuuden kanssa. Sitä voi ylittä, ei alittaa, eikä kiertää ympäri. Minun ei tarvitse olla kuuluisa (sitä oikeastaan inhoaisin), minun ei tarvise saada hyvää palkkaa. Kunhan saan ilmaista itseäni. Toisin sanoen, kunhan en päädy tehtaaseen tai lakaisemaan tilkkuja lattialta, minä olen tyytyväinen. Sitä paitsi, minusta on paljon parempaan kuin langanlakaisijaksi. Voin vain luottaa ylempään voimaan, että tämä onnistuu, koska on myös syytänyt minuun ajatuksen, että tämä on minun juttuni.
Tietoisena muodin oleellisuudesta joka tapauksessa vaatetusalan opintoihin, olen alkanut oikeasti seuraamaan muotia sillä silmällä. En niinkään hamstraamaan muotilehtiä, lähinnä tarttumalla siihen, mikä tulee vastaan. Tämän lisäksi lähinnä eilisestä alkaen olen piirrellyt sekalaisia luonnoksia sisällöstä portofoliooni. Naureettavaa kai sanoa, että on halunnut vaatetusalalle suunnittelijaksi jo vuosikaupalla, mutta ei ole tuhlannut tunneissa varmaan päivääkään itse suunnitteluun. Minä olenkin ehkä jonkinlainen hassu poikkeus. Seuraan asioita joista pidän vierestä. Suunnitelmat ovat päässäni, ne vaan täytyisi päästää ulos. Kaiken lisäksi minun on päätettävä ehdottoman konkreettinen inspiraation lähteeni, ennen kuin saan itsestäni ulos mitään. Koska olen huono keksimään itselleni tehtäviä, suunitelmat paperille ovat siis harvinaista herkkua. Tomppa on auttanut tässä ja antanut minulle kuvailuja jostain puvusta, jonka olen sitten selittänyt hänelle kirjaillisesti. Muistellessa noita pukuja, nyt tekisi mieli piirtää korpista insipraation saanut takki, joka on aika helkatin upea. Muuta en osaa sanoa.
Tässä oli tarina minusta. Nyt tiedätte käytännössä kaiken. Olette jumalia. No ette ihan. Haastan teidät kuitenkin tehtävään: Haastakaa minut. Haastakaa minut piirtämään jokin pukukokonaisuus. Määrittele jokin asia, josta saan vaikutteeni (Aikakausi, hahmo, satu, esine, asia, ihminen, tyyli, jotain villiä, keksikää itse... Kuvista voitte saada vinkkiä asioista, joisa pidän.), käyttötarkoitus, onko kyseessä puvustuksellinen suunnitelma, vai muotisuunnitelma. Naiselle, miehelle, vai jollekin siitä väliltä. Skannaan piirokseni yksinoikeudella teille tähän blogiin. Yleensä en uskalla julkaista mitään, koska pelkään, että joku varastaa ideani. Nyt kuitenkin otan kyseisen riskin. Samalla saatte kritisoida tuotoksiani. Olkaa kuitenkin lempeitä, minä olen hyvin herkkä persoona, joka myös masentuu helposti.
