Eli lyhyesti, kiitos äänestäneille!
Tulossa: CosplayGaala -raporttia
Erään pukuilijan imaginariumissa.
tiistai 25. lokakuuta 2011
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Viimeinen fantasia keinoturkiksella kuorrutettuna
Teen täällä toisella kädellä tätä blogia ja toisella yritän epätoivoisesti muotoilla peruukkini otsatukkaa. Kuten joskus olen ehkä saattanut aiemmin mainita, peruukit eivät. ole. minun. juttuni. Noh, kaksi tuntia tämän lauseen kirjoittamisen jälkeen, peruukki on vain lakkaamista ja muuta yleissiistimistä vaille valmis ja istun tässä odottelemassa, että saisin ladattua äänitehosteiden miksaajan _tappavan_hitaalla_nettiyhteydelläni. Samalla himoitsen jäätelöä, jota käytännönsyistä ei pakastimessa tietenkään ole. Kämppikset ovat viettämässä lomaa jossain muualla. Tilanne on ideaalinen cossin valmiiksi saamiselle. Jäätelönhimoitsemista lukuunottamatta.
Tiedän, että tällä kertaa ei ole suurta ongelmaa saada pukua valmiiksi. Lukuun ottamatta yhtä pikkuPIKKU seikkaa, nimittäin jo-valmiit hihani ovat kadonneet enkä näe missään nimessä olevan tarpeeksi aikaa tai materiaaleja tehdä uusia tähän hätään. Siispä pidän sormia ristissä, että ne jostain pongahtaisivat esiin. Eiväthän ne ole voineet kadota lopullisesti, eiväthän? Toivon, että olisin oikeastaan vain jättänyt ne johonkin kotiin, mutta sadan kilometrin matka estää tarkistuksen, enkä todellakaan voi luottaa siihen, että perheeni hoitaisi asian ("Ei niitä nyt löydy tähän hätään, unohda koko juttu.") En tajua, miksi muuten silloin kun on kova draivi päällä, ei sitten voi perheeltään saada hitustakaan tukea, vaan täytyy olla senkin edestä pessimistisiä.
Hmm. Mitähän muuta tässä voisin kertoa projektistani. Aion tehdä tänään peräti kolmannen Moogleni. Tein siihen ensimmäiset oikeat kaavani ehkä ikinä. Olen värjännyt hiukseni mustiksi, nyppinyt kulmakarvani pienemmiksi kuin ne ovat ikinä olleet ja mielestäni olen viime yrittämälläni onnistunut tekemään todella hyvännäköiset silmämeikit. Puvussa on geneerisesti aika paljon vielä tehtävää, mutta tänään sentään olin pääni sisällä päivän aikatauluista edellä (luulin siis, että oli keskiviikko) ja onneni on, että itse Gaala pidetään vasta sunnuntaina. Yes!
Ja nyt uutisia: Olen keksinyt, miten keinokuitua voi sävyttää vaaleammaksi. Teoriassahan tämä on täysin mahdotonta, mutta turkikseni mielestäni vaati sitä, ja muutaman vuoden pohdiskelun jälkeen tartuin Grimasin vesiliukoisiin kasvoväreihin ja asetoonipitoiseen kynsilakanpoistoaineeseen. Voìla! Näin rikotaan luonnonlakeja. Turkis ei toki kestä lainkaan vettä ja kosteutta, mutta hätä on täten keksinyt keinot saada aikaan cosplaytarkoituksiin toimiva sävytystekniikka. Kuvassa olevaan turkikseen käytin ihan valkoista sekoitettuna pikkuisen keltaiseen värinä, eli mitään massiivista muutosta ei voi saada aikaan, mutta minulle ero oli hyvinkin tarpeellinen lopputuloksen kannalta. Voisin tekaista aiheesta lyhyen tutoriaalinpoikaisen jossain vaiheessa, mutta se jääkööt CosplayGaalan jälkeiselle ajalle.
Edessä on tänään vielä urakka maalata Lulun hameen noin 3 metriä ja 10 senttimetriä leveä helma"brodeeraus". Pohjat toki olivat olemassa, mutta viimeksi homma todella jäi näin mukavasti kesken. Eli ihanaa iltaa minulle.
Huomaan, että tämänhetkinen työtahti on minulle melko sopiva. Kerta kerralta saan enemmän todisteita siitä, että aikaisemmin olisi projektini hyvä aloitaa. Viime kerran helvetti on muuttunutkin jonkin tapaiseksi siunaukseksi, sillä tällä kertaa taidan saada pukuni kunnialla valmiiksi. Sisäinen perfektionistini tietenkin simputtaa, että paljon parempaan olisin pystynyt himpulla kärsivällyyttä mukanani, but for now, I'm satisfied. Ei sillä, olen minä tällaisella aikataululla aikaisemminkin epäonnistunut ja kyseinen salapuku odottaa edelleen massiivisena kasanaan jossain varastossa ja tiddididdidiiii, nyt kun on tunnelmat kohdallaan, aion paljastaa käyttäväni tuota pukua ensi vuoden EuroCosplay -kisassa, sen verran tyytyväinen siihen sen tämän hetkiseenkin tilaan jo olen.
Ei muuta kuin moi, kello on varttia vaille yksi ja minä lähden loppuyöksi sitten maalaamaan ja ulvomaan kuuta,
Pumpkin
Tiedän, että tällä kertaa ei ole suurta ongelmaa saada pukua valmiiksi. Lukuun ottamatta yhtä pikkuPIKKU seikkaa, nimittäin jo-valmiit hihani ovat kadonneet enkä näe missään nimessä olevan tarpeeksi aikaa tai materiaaleja tehdä uusia tähän hätään. Siispä pidän sormia ristissä, että ne jostain pongahtaisivat esiin. Eiväthän ne ole voineet kadota lopullisesti, eiväthän? Toivon, että olisin oikeastaan vain jättänyt ne johonkin kotiin, mutta sadan kilometrin matka estää tarkistuksen, enkä todellakaan voi luottaa siihen, että perheeni hoitaisi asian ("Ei niitä nyt löydy tähän hätään, unohda koko juttu.") En tajua, miksi muuten silloin kun on kova draivi päällä, ei sitten voi perheeltään saada hitustakaan tukea, vaan täytyy olla senkin edestä pessimistisiä.
Hmm. Mitähän muuta tässä voisin kertoa projektistani. Aion tehdä tänään peräti kolmannen Moogleni. Tein siihen ensimmäiset oikeat kaavani ehkä ikinä. Olen värjännyt hiukseni mustiksi, nyppinyt kulmakarvani pienemmiksi kuin ne ovat ikinä olleet ja mielestäni olen viime yrittämälläni onnistunut tekemään todella hyvännäköiset silmämeikit. Puvussa on geneerisesti aika paljon vielä tehtävää, mutta tänään sentään olin pääni sisällä päivän aikatauluista edellä (luulin siis, että oli keskiviikko) ja onneni on, että itse Gaala pidetään vasta sunnuntaina. Yes!
Ja nyt uutisia: Olen keksinyt, miten keinokuitua voi sävyttää vaaleammaksi. Teoriassahan tämä on täysin mahdotonta, mutta turkikseni mielestäni vaati sitä, ja muutaman vuoden pohdiskelun jälkeen tartuin Grimasin vesiliukoisiin kasvoväreihin ja asetoonipitoiseen kynsilakanpoistoaineeseen. Voìla! Näin rikotaan luonnonlakeja. Turkis ei toki kestä lainkaan vettä ja kosteutta, mutta hätä on täten keksinyt keinot saada aikaan cosplaytarkoituksiin toimiva sävytystekniikka. Kuvassa olevaan turkikseen käytin ihan valkoista sekoitettuna pikkuisen keltaiseen värinä, eli mitään massiivista muutosta ei voi saada aikaan, mutta minulle ero oli hyvinkin tarpeellinen lopputuloksen kannalta. Voisin tekaista aiheesta lyhyen tutoriaalinpoikaisen jossain vaiheessa, mutta se jääkööt CosplayGaalan jälkeiselle ajalle.
Puoliksi värjätty keinoturkis & oikealla sävytettyä turkista.
Edessä on tänään vielä urakka maalata Lulun hameen noin 3 metriä ja 10 senttimetriä leveä helma"brodeeraus". Pohjat toki olivat olemassa, mutta viimeksi homma todella jäi näin mukavasti kesken. Eli ihanaa iltaa minulle.
Huomaan, että tämänhetkinen työtahti on minulle melko sopiva. Kerta kerralta saan enemmän todisteita siitä, että aikaisemmin olisi projektini hyvä aloitaa. Viime kerran helvetti on muuttunutkin jonkin tapaiseksi siunaukseksi, sillä tällä kertaa taidan saada pukuni kunnialla valmiiksi. Sisäinen perfektionistini tietenkin simputtaa, että paljon parempaan olisin pystynyt himpulla kärsivällyyttä mukanani, but for now, I'm satisfied. Ei sillä, olen minä tällaisella aikataululla aikaisemminkin epäonnistunut ja kyseinen salapuku odottaa edelleen massiivisena kasanaan jossain varastossa ja tiddididdidiiii, nyt kun on tunnelmat kohdallaan, aion paljastaa käyttäväni tuota pukua ensi vuoden EuroCosplay -kisassa, sen verran tyytyväinen siihen sen tämän hetkiseenkin tilaan jo olen.
Ei muuta kuin moi, kello on varttia vaille yksi ja minä lähden loppuyöksi sitten maalaamaan ja ulvomaan kuuta,
Pumpkin
tiistai 11. lokakuuta 2011
Cosplaycook
Ehkä jokin kohtalon tapainen tai kenties onnenkantamoinen laittoi sormensa peliin, koska tartuin toissa iltana täydellä päättäväisyydellä siskoni ostamaan ruoanlaittoelokuva Julie&Juliaan, kun maalaushommat olisivat odottaneet oman huoneeni puolella. Ja arvatkaa mitä? Koin ehkä joka toinen minuutti samaistumisen tunteita elokuvan päähenkilöä kohtaan. Siis, cosplayhan on tunnetusti ranskalaista ruoanlaittoa. No ei nyt aivan. Julie&Julia kertoo tositarinan Juliesta, joka harmaan arjen ja todellisuuden keskeltä löytää itselleen uuden harrastuksen: Ruoanlaiton, tavoitteen ja blogin tavoitteenaan valmistaa kaikki respetit häntä inspiroivan Julia Childin kuuluisasta keittokirjasta yhdessä vuodessa ja sitten raportoida niistä perustamassaan blogissa nimeltä Julie&Julia.
Pystyin heti soveltamaan tätä yhdistelmää omaan elämääni, jossa ainesosat olisivat: cosplay, tavoite, blogi ja inspiroijina eräät tietyt loistavat cosplayaajat Suomesta ja maailmalta. Ihailun kohteikseni voitaisiin asettaa myös muutama muunkin nimen, päälimmäisenä Colleen Atwood, maailman paras puvustaja (tietenkin vain minun ja muutamien muiden tuhansien mielestä.)
Katselmuksen aikana onnistuin nauramaan aivan järjettömästi vakavissakin kohdissa siitä ilosta, että hei, näin on mullekin käynyt, tällaiseksi muutun puvunteko prosessien aikana aina toisinaan: Itkupotkuraivareita, ahdistusta, sosiaalisen elämän ja -suhteiden kärsimistä, koulusta ja töistä lintsaamista. Silloin kun menee huonosti, paras sana kuvaamaan mahtavailevaa harrastajaa on se kauhea akka, sitten poikaystävä melkein häipyy lopullisesti tai äiti uhkaa potkia ulos kotoa ja blogiinhan sitä piilovittuilua lopulta löytää itsensä kirjoittamasta. Ruokapaloi Juliella pohjaan, kun hänellä olisi ollut mahdollisuus tehdä vaikutus kuuluun toimittajaan. Näin on minulle tainnut käydä tässä viime aikoina ihan muutaman kerran muutaman vuoden sisään.
Miten oikeastaan tähän paskan taivaalta satamiseen oikein päädytään? Cosplay, siinä missä Julien ruoalaitto harrastuksena tosiaan pitäisi olla hauskaa. Alunperin "huviksi" aloitettu harrastus muuttuu melkein yhtä tärkeäksi kuin hengittäminen. Äitini jaksaa naljailla siitä, että onkohan tämä kaikki tosiaan sen kaiken romahtelun arvoista? Joskus on. Toisinaan se jopa kuuluu asiaan.
Jossain vaiheessa elokuvaa Julien kohtaamien romahdusten jälkeen jouduin vaihtamaan asennoitumistani elokuvaan. Tästä eteen päin tie oli vielä minulle tuiki tuntematon. Ei ole ollenkaan itsestään selvää, että oma kenenkään muunkaan tie päättyisi samoin, mutta lopulta ainakin Julie pystyy tavoitteeseensa, josta seuraa mediaryöpyytys, toisin sanoen, se voisi olla ylipäätäiseen onnistumiseen haaveidensa täyttämisessä. Cosplayssa tosin kaikki on aika paljon enemmän itsestä kuin tuurista kiinni tai siitä, kuinka moni ihminen seuraa blogiasi. Siihenhän en blogin enkä cosplayn kohdalla millään tavalla kuitenkaan tähtää. Lukijoiden laatu on tärkeämpää kuin määrä. Minun tavoitteeni on tehdä hyvää ruokaa. Siis pukuja.
Voisin sanoa olevani temässä eränlaisen come backin partaalla, koska aion viimeisen neljän kuukauden "pukutaukoilun" jälkeen saattaa suurprojekti Lulun vihdoin päätökseen. CosplayGaala. Siellä tavataan. Huoneeni on joutunut pyörremyrskyn uhriksi nimeltä Henniina, Lulu ja härän raivo. Toivon hetkiä on ollut ihan lupaaviakin tähän mennessä, tosin ainut projektissa tällä hetkellä eteen päin vievä on aikataulujen perässä epätoivoisesti laahautuminen.
Niin kuin monesti aiemminkin, olen tullut kisaamaan palkintopallista, eli todellisuudessa kisaan omien sisäisten pirujen voittamisesta. Kaksi viikkoa. Puku on jossakin määrittelemättömässä kunnossa, enkä koe olevani täysin henkisesti vielä valmis jatkamaan, mutta jos joskus sen jatkon on tultava niin heti. Muuten lykkään deadlinejen ja epäonnistumisen pelkojani loputtomiin. Tämän blogitekstin julkaiseminen sinetöi päätökseni.
Back is the 'o desperate and hazy hatter,
Pumpkin
P.S. Aion päivittää ulkoasun "lähi"aikoina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)