Ehkä jokin kohtalon tapainen tai kenties onnenkantamoinen laittoi sormensa peliin, koska tartuin toissa iltana täydellä päättäväisyydellä siskoni ostamaan ruoanlaittoelokuva Julie&Juliaan, kun maalaushommat olisivat odottaneet oman huoneeni puolella. Ja arvatkaa mitä? Koin ehkä joka toinen minuutti samaistumisen tunteita elokuvan päähenkilöä kohtaan. Siis, cosplayhan on tunnetusti ranskalaista ruoanlaittoa. No ei nyt aivan. Julie&Julia kertoo tositarinan Juliesta, joka harmaan arjen ja todellisuuden keskeltä löytää itselleen uuden harrastuksen: Ruoanlaiton, tavoitteen ja blogin tavoitteenaan valmistaa kaikki respetit häntä inspiroivan Julia Childin kuuluisasta keittokirjasta yhdessä vuodessa ja sitten raportoida niistä perustamassaan blogissa nimeltä Julie&Julia.
Pystyin heti soveltamaan tätä yhdistelmää omaan elämääni, jossa ainesosat olisivat: cosplay, tavoite, blogi ja inspiroijina eräät tietyt loistavat cosplayaajat Suomesta ja maailmalta. Ihailun kohteikseni voitaisiin asettaa myös muutama muunkin nimen, päälimmäisenä Colleen Atwood, maailman paras puvustaja (tietenkin vain minun ja muutamien muiden tuhansien mielestä.)
Katselmuksen aikana onnistuin nauramaan aivan järjettömästi vakavissakin kohdissa siitä ilosta, että hei, näin on mullekin käynyt, tällaiseksi muutun puvunteko prosessien aikana aina toisinaan: Itkupotkuraivareita, ahdistusta, sosiaalisen elämän ja -suhteiden kärsimistä, koulusta ja töistä lintsaamista. Silloin kun menee huonosti, paras sana kuvaamaan mahtavailevaa harrastajaa on se kauhea akka, sitten poikaystävä melkein häipyy lopullisesti tai äiti uhkaa potkia ulos kotoa ja blogiinhan sitä piilovittuilua lopulta löytää itsensä kirjoittamasta. Ruokapaloi Juliella pohjaan, kun hänellä olisi ollut mahdollisuus tehdä vaikutus kuuluun toimittajaan. Näin on minulle tainnut käydä tässä viime aikoina ihan muutaman kerran muutaman vuoden sisään.
Miten oikeastaan tähän paskan taivaalta satamiseen oikein päädytään? Cosplay, siinä missä Julien ruoalaitto harrastuksena tosiaan pitäisi olla hauskaa. Alunperin "huviksi" aloitettu harrastus muuttuu melkein yhtä tärkeäksi kuin hengittäminen. Äitini jaksaa naljailla siitä, että onkohan tämä kaikki tosiaan sen kaiken romahtelun arvoista? Joskus on. Toisinaan se jopa kuuluu asiaan.
Jossain vaiheessa elokuvaa Julien kohtaamien romahdusten jälkeen jouduin vaihtamaan asennoitumistani elokuvaan. Tästä eteen päin tie oli vielä minulle tuiki tuntematon. Ei ole ollenkaan itsestään selvää, että oma kenenkään muunkaan tie päättyisi samoin, mutta lopulta ainakin Julie pystyy tavoitteeseensa, josta seuraa mediaryöpyytys, toisin sanoen, se voisi olla ylipäätäiseen onnistumiseen haaveidensa täyttämisessä. Cosplayssa tosin kaikki on aika paljon enemmän itsestä kuin tuurista kiinni tai siitä, kuinka moni ihminen seuraa blogiasi. Siihenhän en blogin enkä cosplayn kohdalla millään tavalla kuitenkaan tähtää. Lukijoiden laatu on tärkeämpää kuin määrä. Minun tavoitteeni on tehdä hyvää ruokaa. Siis pukuja.
Voisin sanoa olevani temässä eränlaisen come backin partaalla, koska aion viimeisen neljän kuukauden "pukutaukoilun" jälkeen saattaa suurprojekti Lulun vihdoin päätökseen. CosplayGaala. Siellä tavataan. Huoneeni on joutunut pyörremyrskyn uhriksi nimeltä Henniina, Lulu ja härän raivo. Toivon hetkiä on ollut ihan lupaaviakin tähän mennessä, tosin ainut projektissa tällä hetkellä eteen päin vievä on aikataulujen perässä epätoivoisesti laahautuminen.
Niin kuin monesti aiemminkin, olen tullut kisaamaan palkintopallista, eli todellisuudessa kisaan omien sisäisten pirujen voittamisesta. Kaksi viikkoa. Puku on jossakin määrittelemättömässä kunnossa, enkä koe olevani täysin henkisesti vielä valmis jatkamaan, mutta jos joskus sen jatkon on tultava niin heti. Muuten lykkään deadlinejen ja epäonnistumisen pelkojani loputtomiin. Tämän blogitekstin julkaiseminen sinetöi päätökseni.
Back is the 'o desperate and hazy hatter,
Pumpkin
P.S. Aion päivittää ulkoasun "lähi"aikoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti