Olen istunut avuttomana tumput suoraassa jo siitä asti, kun sain Jack Sparrow -pukuni valmiiksi ja Tracon tuli ja meni. Niin meni kesälomakin. Tekemättä mitään. Ajattelematta mitään. Silti se kului (wiuh!) ja nyt sitä istutaan tumput suorassa koulun penkillä, sen sijaan, että sitä tekisi kotona keittiön tuolilla. Sen sijaan, että sitä tekisi omassa huoneessa ompelukoneen ääressä.
Olen ollut täysin tekemätön siis jo hyvin pitkään ja silti aika tuntuu kuluvan ihan mieletöntä vauhtia. Vaikka cosplayprojektit eivät häämötäkään aivan nurkan takana, stressaan niistä silti. Miksi en tee mitään?! Pian huomaan olevani jälleen keskellä silkkaa paniikkia, kun seuraava con onkin jo horisontissa alle kuukauden päästä, eikä materiaaleja ole edes ostettuna. Stressivaihde on jäänyt päälle, kun cosplayprojekteja on ollut niin tiuhaan tahtiin jo kolmisen vuotta.
Huomaan cosplaystressitilani ehkä joka kymmenes minuutti, ja joka kerta päädyn takaisin samaan ajatuskierteeseen: "No niin, mitäs jos ryhtyisin hommiin? Ai niin, eihän minulla olekaan materiaaleja. Ai niin eihän minulla olekaan rahaa! Ai niin en ole tehnyt edes vielä suunnitelmia. No onkohan sitä motivaatiota tehdä nyt niitä suunnitelmia, kun ei ole näillä näkymin rahaa tulossa, kuin vasta pitkän ja määrittelemättömän ajan kuluttua..." Ja tämä mantra toistuu siis lukuisia kertoja päivässä. Näen unia, kuinka en ole saanut pukuani valmiiksi coniin (ja teen sitä vielä conaamuna ja kisa alkaa ihan kohta ja voihan raamen nyt meni koko tapahtuma sivusuun kun tein vain pukuani). Uneni siis perustuu tositapahtumiin. Yhdistettynä oikeastaan kaikki vastoinkäymiset, joita olen kohdannut lyhykäisen cossaus"urani" aikana.
Parempina aikoina ajattelin cosplayn mukavuutta ja ihanuutta päivittäin useita kertoja. Puhuin siitä, pidin esitelmiä ja puheita. Jokainen yksinolon hetken bussissa käytin kirjallisten cosplaysuunnitelmien tekoon ja joka arkipäivässä oli sellaista Jack Skellingtonmaista intoa kaikesta. Kesän aikana jotain on muuttunut. En ole pystynyt luomaan mitään. En kirjoittamaan, en piirtämään, en herran jesta edes siivoamaan, vaikka olen sitä joka päivä yrittänyt tehdä. Mistä ikinä tämä johtuukin, luulen, että toivun siitä kuitenkin tässä pikkuhiljaa. Huoneeni on puoliksi siisti, olen suhteellisen kiinnostunut koulunkäynnistäni ja tänään ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen, sain piirretyksi muutaman omakuvan makaamassa pulpetilla perusangstissa muistikirjaani. Ehkä sitten kun saan jostain resurssellista kannustusta, saan jopa huoneeni siivottua, käärin vihdoin hihani ja suuntaan energiani siihen, mihin sen teen kaikista parhaiten: cosplayihin.
En siis menetä toivoani. En ole missään vaiheessa menettänyt toivoani. Minulla on vain ollut monen monta huonoa päivää peräperään. Siinä kaikki.
Pumpkin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti