Wip:tä & kisamotiiveja

Sainkin tuossa pari kommenttia edelliseen merkintään, mutta jostain syystä Blogger on nykään niin jääräpäinen, että ei anna minun jättää omalla nimimerkilläni kommentteja. Ehkä olen vain evo, ehkä en.

Joka tapauksessa, ajattelin, että voisin avata hieman omia ajatuksia saamistani kommenteista, jotka pääosin liittyivät otsikonkin mukaisiin kisamotiiveihin ja pukuaikatauluihin. Sen lisäksi pientä WIP:tä.

Kuten sanoin, en ole lopettamassalopettamassa cosplayta, mutta saatan jäädä pitkähkölle tauolle, jos sellainen kärpänen sattuu. Suunnitelmiani vastoin, on aika todennäköistä, että pidän suurista projekteista noin vuoden taukoa EC-kisojen jälkeen, ellei sitten parini innostu vielä saamaan meidän World Cosplay Summit -kokoonpanomme vielä kerran kasattua ja puvut loppuun (jotka ovat siis jotakuinkin valmiita). Niin, minä yritän vain rutistaa itseni vielä kerran tekemään yhtä superraskasta pukuprojektia varten ja katson, mitä siitä tulee. Sen verran etukäteen tiedän, että jos siitä tulee kasa kakkaa, jätän kisan väliin ja tosiaan säästelen pukua esimerkiksi Animeconiin tai johonkin myöhempään tapahtumaan. Tämä on kuitenkin epätodennäköistä, koska olen tosiaan jo puvun tehnyt kerran aiemmin. Nyt voi korjata jälkiviisaudellaan tyhmimmät erheensä, eikä hypätä suoraan tuntemattomaan, niin kuin se yleensä on.

 Derpataan sitten kunnolla.

Vertailua vanhojen ja kesken olevien uusien koristereunuksien välillä.

No mikä sitten sai minut harkitsemaan ihka ensimmäistä kertaa elämässäni cosplay lopettamista pari päivää sitten? Kaiken siis ainakin piti mennä suunnitelmien mukaan, kunnes tämä kurpitsa joutui kohtaamaan kamalinta epäonnea yhdessä ryppäässä:

-kaksi viikkoa flunssaa
-kaksi viikkoa selkävammaisena
-kaksi viikkoa evakossa omasta huoneesta
-kaksi viikkoa istutettuna tekemään pukua olohuoneeseen kaiken hälyn keskelle
-kaksi viikkoa muuton tekemistä
-kaksi viikkoa yo-siivouksen tekemistä
-kaksi viikkoa äidin keksimien työaskareiden tekemistä ja sanaharkkaa
--->Ei aikaa tai jaksamista tehdä pukua

Ei loppujen lopuksi ole ihme, että sain hermoromahduksen. Ja unohdin kyseisenä päivänä myös lukea horoskoopin, jota ilman mitään ei olisi sattunut (Kyllä, uskon siihen höpönpöppööseen, koska oman lähteeni ennusteet toteutuvat aina!) Kuitenkin, tiukkaa on hermojen kanssa tehnyt, ehkä päällimmäisenä häiriötekijänä kunnon flunssa ja sitten hetki, jolloin mistään ei tullut yhtikäs mitään ja se ajan tunne kuinka ajan hiekka valuu yhä ehtyvässä tiimalasissa maata kohti, kun kupuun on tullut reikä.

Hei muuten, vaikuttaako blogini ikuisesti synkältä? Siis jotenkin..... En tiedä. Ehkä olen pohjimmiltani joku emo tai gootti tai jotain. Hehe, ja tuo oli olevinaan hauska heitto. Bakan Mikä tässä mättää -ohjelmassa valitettiin kuulemma cosplayblogejen epädramaattisuutta. [Edit]Bakassa siis valitettiin blogejen liiallista dramaattisuutta. Sellaista aika epätoivoista näemmä on kuitenkin tarjolla juuri täällä. Ehkä pitäisi joskus pistää vähän hassuttelun puolelle. Sitten kun on aikaa.

Yksi anonyymeista otti esille kisamotiivini. Viimeksi aivan ehdoton voittaminen päti tavoitteenani ehkä vuosi sitten. Sittemmin tavoitteeni ovat muovautuneet aika paljon ja olen tehnyt itselleni selväksi pointin: Jos olen tyytyväinen omaan pukuuni, "häviäminen" ei haittaa. Ihan tosi. Sitten vain tietää, että olipas sitten oikeasti parempia cossaajia paikalla. Sitten taas kun aika on rapistuttanut pukuni laatua liian rankalla kädellä, sijoittumattomuus tuntuu aivan kamalalta, olen pettänyt itseni. Näin on käynyt useimmiten. Tällä kertaa näen pukuni hieman poikkeuksena, muuten en ehkä olisikaan lähtenyt leikkiin enää tässä vaiheessa mukaan, vaikka hermari tulikin.

Olen nimittäin tehnyt elämässäni tasan yhden pukuni uudelleen ja korjaten ja kyseessä oli siis Sweeney Todd muodonmuutoksessa Desuconista 2009 Tampere Kupliiseen 2010. Peruukkejen kanssa olen aina ollut aivan törkeän huono, mutta jos olisin vain löytänyt sopivamman housukankaan, niin olisin ollut melko tyytyväinen pukuuni. Aika tietysti karsi laatua, eli esimerkiksi partaveitsiäni en ehtinyt korjaamaan ja joku yksityiskohta oli hieman epäkolmiulotteinen. Lulu on toivottavasti samankaltainen tapaus. Peruukin kanssa ei voi olla pahemmin ongelmia ja nykyään en kammoa maalata vaikka kaikkia kankaita, jos tilanne sallii. Aloitan haastavimmista asioista ja jätän ne helpoimmat, eli ompeluhommat viimeiselle viikolle (Lulun kanssa this is the case).

Tehtävälistojen ja kalentereiden teko on ollut ihan alusta asti lempipuuhaani, tosin niitä on aina joutunut hakkaamaan moukarilla uuteen uskoon, koska olen ollut laiska. Nykyään en ole onneksi yhtään samoissa määrin, vaikka se on edelleen jonkin asteen ongelma, nykyään ennemmin uupumuksen vuoksi. Myöskin aloittamisen pelkääminen aina pelottavan puvun osan kanssa sellainen haaste, että voisin veikata neljänneksen ajasta hukkuvan juuri siitä johtuvaan vitkutteluun.

Aika, aika ja vielä kerran aika. Tätä en voi olla toistamatta. Kehnojen pukujen tekeminen ei koskaan olisi ketuttanut niin paljoa, jos olisin vain saanut edes mahdollisuuden tehdä kaiken niin hyvin kuin taitoni olisi ollut tarjolla. Siksi tosiaan tulevaisuudessa varmaan välttelen ensinnäkin joka tapahtumassa käymistä senkin puolesta, että yksin muuttaneella opiskelijalla on rahat tiukassa ja toisekseen siksi, että houkutus olisi liian suuri. Niin kuin aina.

Niin kuin aiemmassa merkinnässä sanoin, haen tämän vuoden EC-kisoista omaa tyytyväisyyttäni pukuuni ja on todennäköistä, että lasken kriteereitäni hermoparkojeni takia hieman. Se on kuitenkin jo ihan hyvä pala kakusta, että teen siitä reilusti paremman kuin Lulusta vuosimallia '09. Toinen asia, joka EC-karsinnoissa on se juttu, on iso yleisö ja paremmin panostettava esitys, josta joku saa toivon mukaan jotain irti. Ehkä vähän enemmänkin kuin vain jotain. Eilen nimittäin tein vihdoin valmiin käsikirjoituksen esitykselle, jonka ideat ovat vaihdelleet prosessin aikana maan ja taivaan väliltä. Pahimmillaan luvassa oli Disneytä. Kauhealta kuulostaa, tiedän. Tällä kertaa kuitenkaan esitys ei tule kaatumaan naurettaviin balettiaskeliin, vaan luvassa lienee suuria tunteita ja tarinoita minun tulkinnallani maailman epäkäytännöllisimmässä mekossa. Tai ehkä maailman. Minun kohdallani teatraalinen esitys on aikas iso koukusta mennä kisaamaan juuri EC-karsintoihin. Myöskin minkäänlaiset haaveilut ykkössijasta siintävät eräässä nimeltä mainitsemattomassa kapteenissa ulkomaalaisen yleisön edessä. Ei todellakaan sillä, etteikö puku olisi silti se tärkein. Esitys on kuitenkin jo sinänsä sellainen elämys, joka ei voi oikeastaan mennä pieleen.

Olen tässä parannellut itseäni pari päivää ja yrittänyt löytää tarvittavan optimismin uudelleen. Buddhalaisshitnolaismikälie-tekniikalla onnen pitäisi tulla, kun päättää sen tulevan. Eiköhän se sieltä tule. Minussa on vahva ja herkkä puoleni, ihan niin kuin Lulussakin.

Biitin kommenttiin ajasta, rahasta ja vaivasta. Minun ei tarvitse miettiä tätä edes sekuntia ja voin vastata, että kyllä, se on kaikkien niiden uhrauksien arvoista. Paitsi silloin, kun heittää kaiken kaivoon tekemällä huonoa jälkeä kiireen vuoksi, silloin se veroittaa tästä harrastuksesta saamastani onnesta, toden totta.


Pumpkin

Yhden hiuksen varassa

Sydämeni pysahtyi noin viideksitoista minuutiksi tänään.

Todellisuudessahan mitään sydänifarktia ei tapahtunut, mutta minun elämässäni se vastaa samaa kuin cosplayn lopettaminen. 

Minulla pukujenteko prosessi on aina sama: Olen innoissani, suunnittelen enemmän kuin teen, prosessi alkaa noin kuukautta ennen tapahtumaa ja se päättyy epätoivoon ja epäonnistumiseen paria valon sädettä lukuun ottamatta. Sitten se alkaa uudestaan.

Tänään pistin kaikelle pisteen ja pysäytin oravanpyörän ikuisuuksilta tuntuneeksi hetkeksi. Kävin kaiken realistisesti läpi mielessäni, eikä se voinut aiheuttaa mitenkään päin aseteltuna muuta kuin tuskaa. Keskeytin hyvin pahasti myöhässä olevan maalaustyöni ja punnitsin vaihtoehtoja. Jos jättäisin Lulun, jättäisin cosplayn hyvin pitkäksi aikaa; Jotenkin vain tiesin sen. Koko kesän olisin siis toisessa tapauksessa viettänyt todennäköisesti oikeasti masentuneena. Sitten taas Lulun tekeminen loppuun tarjoaisi aika varmasti juuri sen saman paskan fiiliksen kuin nytkin.

Cosplay on elämäni. Ilman sitä en naura, hymyile, itke, enkä hengitä. Muutenkin kapea-alainen sosiaalinen elämäni kulminoituu ainoastaan cosplayn anteihin. Ilman cosplayta olisin täydellinen esimerkki syrjäytyneestä ihmisestä.  Olen aina halunnut luoda jotain täydellistä ja jotenkin, neljä vuotta sitä yritettyäni nyt saattaisi tuntua oikealta hetkeltä jättää leikki tähän. En näe koko harrastuksessa mitään, jos en vain kykene toteuttamaan rajojeni puitteissa sitä, mitä ruudulla näen.

Vaikka cosplayn lopettaminen tuntuisikin oikealta vaihtoehdolta nyt, ei se olisi kuin pakenemista siltä mitä minä olen; cosplayaaja. Ainut toivon säde lienee tämä: Entäs jos sen ei tarvitsisikaan päätyä aina samoin? Kuten sanoin, minulla ei ole elämää ilman sitä. Siksi, ehkä viimeistä kertaa vähään aikaan, kerään luuni kasaan ja yritän vielä kerran.


Pumpkin

Kaappicosplayhaaste

Siis uhh ja ahh, minä olen todella uskottava Lara Croft. Ja lehmät lentää. Aamupäivän huvitteluikseni vastasin tällä Wepin kaappicosplayhaasteeseen. Ilmeisesti ideaa on tarkoituskin levittää, eli osallistukaa pois! Tarkoituksena siis luoda jokin kaappicosplay puolessa tunnissa ja ottaa siitä kuva, jonka laittaa sitten aidon rinnalle blogiinsa. Voìla. Tyytyväiseksi minua ei voi sanoa, mutta onpas sentään eka kerta tämän hahmon maskeerauksien kanssa, jotka sattuvat olemaan vielä melkoisen haastavaa luokkaa. Ja kaappicosplayhan saa olla fail. Niinhän?

Softista ja sukkahousuja, eli uulalaa

Final Fantasy X:n Lulu on nyt potkaistu vihdoin käyntiin ja vieläpä ihan kohtalaisen hyvin tuloksin. Alku ei ollutkaan yhtä nopea kuin kuvittelin, mutta olen tyytyväinen siihen, etten tällä kertaa ole sortumassa laiskuuteeni (tunnen sen takapuolessani). Niin kuin moni tietää/on kuullut/on osannut lukea, samaisen puvun olen tehnyt aikaisemmin vuonna 2009, eli niinä aikoina, joina en vielä tiennyt mistään mitään ja keltaneste oli visusti levinneenä aivokudoksiin. Suoraan sanottuna vaikka Luluni ei ollut tuolloinkan mikään surkeimmasta päästä laatuaan, melkeimpä kaikki puvussa jäi kismittämään ja jo tuolloin tiesin haluavani korjata puvun. Noh, nyt oikeastaan ja ihan oikeastikin teen koko puvun kaikkia yksityiskohtia myöten uusiksi, lukuun ottamatta valkoista helmikaulakorua, jonka ainoastaan maalaan (kynsilakalla) uusiksi. Kyllä huomaa, että silmäkin on tarkentunut tekemään sitä, mitä kuvassa näkee. 

Onhan tässä asenne koko harrastukseen muuttunut muutenkin. "Minä haluan olla paras" ei ole enää tavoite, vaan: "Minä haluan tehdä törkeän hyviä pukuja". Joillekkin ehkä yllätyksenä tulee paljastus: Minä olen ollut cosplaydiiva. Ai, että mikä on cosplaydiiva? Ei, kyseessä ei todellakaan ole cosplayelitisti. Kyseessä on salakavala ilmiö kisalavojen pölyisten verhojen takana, jota vielä tätä ennen otettu päivän valoon. Sitä huomaa ostavansa Anime-lehteä ainoastaan tuijottaakseen omaa kuvaansa lehdestä ja sitten esittelee jokaista numeroa tuttavilleen, niin kuin neiti Figg valokuvia kissanpennuistaan. Joku ehkä saattaa myöskin muistaa diivailut Tracon IV:n pukuhuoneessa. Se oli onneksi se ainoa kerta, eikä siitä puhuta sen enempää. Muistan pään olleen pilvissä noihin aikoihin kaikista pahimmiten. Voisiko laittaa teini-iän piikkiin. Samana kesänä tapahtui kuitenkin nöyristyminen: Minä en olekaan yhtä mahtava ja hehkeä ja upea ja kaikkivoipa, niin kuin olin kuvitellut. Vaikka tekisin vihdoin sen maailman upeimman puvun. Olen aika monellakin muulla kunnolla cosplayn kanssa alkuun pääseen kanssa huomannut saman ilmiön. Neuvona heille: Tunnistakaa sisäinen diivanne. Sen jälkeen siitä voikin sitten hiljalleen irtautua, kun antaa omatunnon kolkuttaa aina, kun ryhtyy kehuskelemaan puvuillaan tai komentelemaan äitejänne backstagella asiaankuulumattomaan sävyyn. Pieni ylpeys ja itsensä vertailu muihin on ok, kunhan ei tee sitä päivätyökseen.

Asiasta takaisin nykyhetkeen. Neljä kiireistä viikkoa on edessä ja kaiken toivon mukaan tuloksena olisi jotain, mihin minä olen itse tyytyväinen. Ihan aluksi tavoitteena oli voitto EC-kisoissa, sitten voitto EC-kisoissa, jotta pääsen kapteeneilemaan Lontooseen, lopulta kolmas sija nyt oikeastaan se, että kunhan saan itseni tyytyväiseksi (mikä ei sekään ole olllllenkaan alhainen tavoite) ja toivon mukaan luotua yhden kunniallisen Lulu-cosplayn. Niin ja yhden kunnioitusta herättävän esityksen kyseisellä hahmolla. Youtube ei ole tähän asti tarjonnut muita kuin sylkiroiskeita pitkin näyttöä, kun olen pärskähdellyt musiikki- ja teemavalinnoille. 

Tutkittuani kaikki Internaatin Lulu-puvut läpi, voin sanoa, että tämä ei todellakaan ole epärealistinen tavoite. Kaikissa puvuissa on plussansa ja miinuksensa, mutta yhtäkään en ole vielä nähnyt, jossa olisi koko kokonaisuus hallussa ja kaikki yksityiskohdat mukana. Se on todella jännä asia. Olin pistänyt aiemmin äänestystä Gallerian puolella pystyyn, minkä puvun lopulta laittaisin EC-kisoihin, eräs kommentti kritisoi puvun yleisyyttä cosplaykisoissa. Mutta pointti onkin se, että niitä ei ole ollut siinä määrin (minulle) tarpeeksi hyviä, etten kehtaisi tehdä vielä yhden yritelmän lisää.

Oikeastihan tuo kisa jännittää ihan pirusti sen takia, että tänäkin vuonna on varmasti osallistumassa eeppisiä cossaajia eeppisillä puvuilla. Jotenkin se saa haikealle mielelle, ihan sen takia, että sisäinen realistini muistuttaa aiemmista "tappioista". Jonain päivänä olisi ihan kiva sijoittua ihmispuvulla, jossa ne omat kasvot ovat näytillä, sellaisella josta voi antaa krediitit ainoastaan itselleen. Toisaalta en ole ollut vielä mihinkään pukuuni täysin tyytyväinen. Parhaat fiilikset olivat aikoinaan Mr. Oogie Boogiesta, mutta maskotit ovatkin mielestäni älyhelppoja ja nopeita tehdä. Puvusta on muutenkin monta vuotta aikaa. Siksi jotenkin en saa varsinkaan kyseisestä puvusta tai Hamtarosta niitä olen-tehnyt-jotain-oikein-fiiliksiä. Näiden haikeiden fiiliksien kumoaminen on todellakin yksi suuri tavoite ja sehän tapahtuisi sitten sillä sijoittumisella, jonka epäolennaisuudesta yritän paasata itselleni päivittäin. Mutta olisihan esimerkiksi se kolmas sija ihan kiva, täytyy myöntää. En estele itseäni sanomasta näin.

Myöhemmin lienee tulossa päivityksiä puvun edistykseen. Kannattaa seurailla tässä kuukauden mittaan aina välillä, jos w.i.p. kiinnostaa.


Mehän näemme,

Pumpkin

COSPLAYlaihduttajan päiväkirja: Shakkinappuloita juoksupyörässä

Kuten lupasin, kirjoitin tämän tekstin tänään. Olen ollut hiljaisena valmistamani puvun takia, joka on vienyt lähinnä kaiken vapaa-aikani, jota olen voinut käyttää edes ajattelemaan tätä blogia ja tätä juttusarjaa. Itseasiassa, ajattelin käsitellä kyseistä aihetta juuri tässä ja tänään. Kiire ja stressi. Ne vaikuttavat meidän terveyteemme monille monin tavoin, vaikka emme edes kamppailisikaan painomme kanssa. Joillakin paino putoaa, mutta vielä useammalla paino lähtee nousuun.

Jos joku on koskaan vaivautunut katsomaan kuulapää Dr. Philin laihdutusjaksoja, tämä oi viisas mies on osannut teille kertoa, että kiireessä ja stressissä syömme mitä sattuu ja vieläpä useammin. Aikaa on monella ainoastaan nopeasti valmistettaviin ruokiin ja syötyjen ruokien määristä on vaikea pitää laskua.

Lucciolaa tehdessäni minulla ei olekaan juuri muistoja siitä, mitä olin syönyt ja milloinkin. Kauniskantinen päiväkirjani tähän tarkoitukseen on jäänyt laukun pohjalle pölyttymään, kun ompelukone pauhasi aamusta seuraavan sarastukseen ratkoja kädessä ja kirouksien halkoen huoneeni ilmaa. Pöytiä peittää tiskivuori, joka on omiaan kertomaan, miten usein alhaalta tuli hankittua ruokaa.

Tiesin alusta asti, että syömisen tarkkailusta tulisi ongelma. Aluksi yritin sinnitellä ommelleen aina niin pitkälle, että tuli nälkä, mutta mitä enemmän yritti, sitä enemmän teki virheitä ja löysi itsensä hakkaamasta päätä pöytään ja sormet pienillä rei'illä kankaasta ohi osuneiden neulojen jäljiltä. Lopulta tie vei hakemaan keittiöstä jotain, ja kuinka ollakaan, ainut mitä jääkaappi ja koko huone oli aina tarjoamassa remontin keskellä oli kuivettunutta leivän kantturaa ja mitä nyt ikinä sieltä sattuikaan löytämään. Sitten kun on todennut, että jaahas, meillä ei taida olla tänään sitten ruokaa, kun kukaan ei laita, valmistaa niistä leivänkantturoista itselleen päivän aterian ja ehkä kymmenen minuuttia tämän jälkeen äiti "sattumalta" avaa etuoven valtavat ruokakassit kädessään ja ilmoittaa: "Tänään grillataan."

Oikeastihan on tärkeää puvun teon kannalta, että pysyy vireänä ja keskittymiskyky kohtalaisena. Siksi minä ainakin pistän hyvin tiukan syömislinjan toissijaseksi, kun aikataulu on tiukempi. Kaikesta huolimatta, syötyä saattaa tulla myös liikaa ja päivittäistä hyötyliikuntaa nolla. En uskalla mennä sanomaan mitään lihomisesta, mutta laihtunut en tällä aikavälillä ole.



Niin, se liikunta

Monen mielessä eittämättä on varmasti käynyt, josko homma on kohdallani ollenkaan toiminut ja suunnasta jos toisesta on sadellut kehotuksia liikuntaan. Ennen Bakaconhässäkkää käytin noin kolme päivää viikosta siihen, että kävelin päivittäin noin neljä kilometriä ripeällä tahdilla kouluun. Minä itseasiassa tunsin sen, tai pikemminkin näin. Olen aina tuijottanut polvieni sivuja yököttyen, mutta kävelyn aikana juuri kyseiset kohdat kiinteytyivät jonkin verran ja lihasmassaa kovettui pohkeista ja takareisistä. Saiko tämä minut iloiseksi? Ei oikeastaan. Hyvin lukuisista lähteistä kerrotaan, että kävely on parasta lääkettä keskivartalon lihavuudelle. Olen aina ollut hyvin skeptinen tätä kohtaan ja mielestäni olen myöskin ollut oikeassa. Kävely pitää yllä peruskuntoa, mutta varsinaiseksi liikunnaksi en sitä lähtisi kutsumaan. Kävely tuottaa tuloksia niillä alueilla, joita se aktivoi, eli jaloissa ja reisissä. Kävelyn aikana en tunne kuitenkaan minkään lämpenevän keskivartlon alueella laisinkaan. Todellinen vartalon muokkaaminen voinee tapahtua ainoastaan jonkin verran hardcore liikunnan avulla. Olen maininnut syistäni liikunnan karttamiseen aiemmin. Voisin ehkä kertoa pyöreästi kaiken, juuri nyt.

Liikunta on ollut minulle aina epärohkaisevaa jatkamaan sitä optimistisin mielin. Yritin pitää liikuntaharrastuksiani yläasteelle saakka, mutta koripallossa itseni huonoksi tunteminen oli toisiksi viimeinen tikki ja lukioni kammottava liikunnan opettaja se viimeinen. Niin, ja sitten ne hengenahdistukset (lievät paniikkikohtaukset). Kaiken pohjana liikunnan negatiivisena kokeminen oli ala-asteella kokemani yleinen syrjintä ja kiusaaminen, joka liikunnassa liittyi muun muassa siihen, että olin aina se tyttö, joka valittiin viimeisenä joukkueeseen. Olen joskus miettinyt, josko asiat olisivat täysin toisin päin, mikäli olisin ala-aste vaiheessa saanut kokea onnistumisia liikunnassa. Vielä lukiossa pyöräilin sentään päivittäin puolivälistä Tamperetta toiselle laidalle ja takaisin tuolloin joka päivä nimen omaan liikunnan vuoksi, mutta aiemmin mainittu opettaja kävi vähättelemään näkemääni vaivaa ja kehnot kuntotestisuoritukset saivat nenän nyrpistelemään. En koskaan olisi riittävä, vaikka yritin. Ensimmäisen ahdistuskohtaukseni liikunnan aikana sain yläasteella, jonka jälkeen niitä on tullut lähinnä joka kerta, kun olen tosissani yrittänyt tehdä jotain. Tässä on syy, miksi kartan liikuntaa. Voisin itkeä vaikka juuri nyt aiheen takia. Aiheesta muutenkin vaikea puhua.

Ainut liikuntamuoto, josta olen osannut nauttia ja kokea itseni hyväksi on tosiaan tanssi. Lopetin breakdancen yläasteella, koska Tampereen ainut ja paras ryhmä lopetti. Sen jälkeen yritin jatkaa, mutta tylsä porukka imi kaikki mehut motivaatiostani. Sen jälkeen se vain jäi. Sitten koin teini-iästä irtautumisen ja aloin pitämään tanssia pissisten hommana, johon en koskisi tikullakaan.

Tähän väliin: Huokaus. Nyt ehkä luulet, että mennään pelkässä elämäkerrassa, mutta odottakaahan vielä vähän, kohta tulee asia, joka lopultakin liittyy tähän hetkeen ja cosplayihin.

Muutama kuukausi sitten kävin ystäväni bileissä, joissa yksinkertaisesti totesin itselleni, että en ole biletyyppiä, en sitten ollenkaan. Muut tanssivat ja koittivat saada minua mukaan ja niinhän minä yritin. Ei rytmitajua. Ei mitään. Motivaatio nolla.

Nyt tuntuu puolestaan hassulta. Menin ja pyöräytin ilman harjoitusta Bakaconissa jotain baletin tapaista ja olen väittänyt muutaman vuoden tässä itselleni, että olen menettänyt kaikki taitoni ja rytmitajuni! Silloin se iski: Minä olen kadottanut ainoastaan itsekunnioitukseni ja itsevarmuuteni yhä huonommaksi yltyvän ulkomuotoni vuoksi.
Tietäen, että en pysty elämään pelkällä juustonpala&munakas -dieetillä varsinkaan cossien teon aikaan, olen nyt paremmin tiedostanut, että liikunta on lähinnä ainoa tie tavoitteisiini.

Lopetan tekstini tähän: Kertokaa minulle, mistä saada ote takaisin liikuntaan? Tiedän, että se tulee itsevarmuuden kautta. Tiedän, että paniikkikohtaukseni ovat olleet ainoastaan psykologisia. Jos pystyisin jotenkin saamaan itsevarmuuteni takaisin, pystyisin ehkä vihdoin pääsemään ulos tästä oravanpyörästä, joka taitaa olla muutamin osin pahempi kuin aika monella muulla, vaikka erään tapauksen olen kuullut aivan samalla tavalla avautuvan asiasta netissä aiemminkin. Eilen harkitsin ensimmäistä kertaa vuosiin meneväni takaisin tanssitunneille. Tätä voidaan kutsua edistykseksi.

Mistä itsevarmuus?


Pumpkin

Petali di rosa

Kuvaaja: Ane-ue

 

Koitan olla rikkomasta perusjournalistiikan sääntöjä, enkä mene lisäämään tätä jälkeen päin edelliseen merkintääni. Tässä siis esitykseni Bakaconin procosplaykisasta. Uskaltauduin sitten lopulta itsekin tämän katsomaan. Ensimmäisellä kerralla kammottava, toisella kerralla siedettävä. Joka kerran kuitenkin raapi tuo "balettitaistelun" aloitus. Mutta enpäs spoilaile enempää, jos et vielä ehtinyt katsoa videota.

Bakacon 2011: Niin paljon sanottavaa

Hei kaikki uskolliset, puoliuskolliset ja uskomattomat blogistalkkaajani, Bakacon on ohi, ja voin virallisesti todeta olevani valmis taas astumaan uusiin haasteisiin. Sitä ennen kuitenkin raportoin matkastani Bakaconin tuntemattomille vesille viime viikonloppuna Pieksämäellä.
Pukunihan olin jo valmistanut osittain Tampere Kupliiseen, kyseessä oli siis tunnollinen henkivartija ja palvelija; Lucciola Last Exilesta. Tällä kertaa korjasin kaapuani, mutta kaiken muun tein käytännössä uusiksi alusta asti. Silti koko puvun toteuttamiseen kesti kaksi viikkoa. Kaapuun nelisen päivää, muuhun asuun loput ajasta. Ja se oli liian vähän. Ihan totta. Kuviahan te kaipaatte, mutta en lisää niitä tähän heti, koska yksinkertaisesti niitä ei ole vielä jemmassa.

Tunnen nyt oloni tyhmäksi, mutta menin ottamaan osaa myös prokisaan Lucciolana. Esityksen keksiminen oli herkkua, mutta puvun tekeminen tuskaa. Kaikki, siis KAIKKI, mitä olen tehnyt aiemmin on tuntunut lasten leikiltä tähän verrattuna. Lähdin kisaamaan ajatelleen tuottavani jonkinlaisen elämyksen katsojille ja toisaalta toivoin kahdeksasta osallistujasta kolmatta sijaa (50e), jotta pääsisin starttaamaan Lulu-pukuni kunnolla. Toisin hieman kävi. Puvun kanssa kävi pashtisti, eli aika loppui jälleen kerran ja toisekseen uupumuksessani motivaationi saada puku näyttämään juuri siltä kuin halusin, lopahti ennen aikojaan kaiken sen stressin keskellä, mikä on minulla aivan uskomattoman harvinaista varisnkin niin aikaisessa vaiheessa. Kompromissejä jouduin tekemään aivan liian monta laskettavakseni ja teille tiedoksi: Vihaan kompromissejä pukujen teossa, silloin kuin se parempi tapa olisi ollut toisissa olosuhteissa mahdollinen.

Kisastahan ei todellakaan tullut sijiotusta, vaan kolmikko jakautui kolmanteen sijaan (Hannu Pentinpuro hahmollaan Vinland Sagasta) ja kahteen ensimmäiseen sijaan (Reta Inkeroinoinen Oukana .hackistä ja Maria Parviainen, eli blogimaailmaan Ilona Beatrixina Final Fantasy IX:stä.) Onnea voittajille! En todellakaan väitä, etteivätkö he olisi ansainneet voittojaan. Marialle tulikin jo kauan etukäteen minun vinkattua, että ensimmäinen palkintosija menisi hänelle.

Haalarin keskiosan kaavojen keksiminen ei ollutkaan se haastavin homma, vaan hihahansikkaiden ja lahjekenkieni istuttaminen pukuun. Jos lahkeet ja hihat olisivat olleet tavallisen mallisia, ja tavallisella korkeudella homma olisi ollut yhtä helppoa kuin aiemminkin. Sellaiseksi projektiksihan tätä erehdyin luulemaan. Ratkoin saumat leikkaamistani tekonahkasuikaleista saumat varmaan lähemmäs kolmekymmentä kertaa, joka sai maalin halkeilemaan (vaikka välillä sitten korjailinkin), langan pätkiä jumittumaan kankaaseen ja reunat repeilemään. Tekonahkani loppui kesken, joten en voinut tehdä A) uusia, oikeanmallisia nahkasuikaleita B) lederhoseneihini uutta, oikeanmallista (ja pituista) etukappaletta. Materiaalit: noin 30% venyvää collegea, jota oltiin tehostettu elastaanilla (elastaanista joustavuus). Kangas oli haalarissaa sävyiltään niin paljon hohtavamman valkoista kuin kaavussa, että melkein hävettää. Valinnanvaraa ei ollut, ellen sitten olisi tehnyt koko haalaria samasta, täysin venymättömästä synteettissekotteisesta kankaasta. Omalla tavallaan se olisi voinut olla asteen verran toimivampi vaihtoehto. Ehkä jonain päivänä saan motivaation tehdä koko puvun uudestaan.

Itse kisasijoittumiseen eniten tiedän sanomattakin vaikuttaneen saumojen epäselvyys ja sotkuisuus, epäsynmetrisyys, koristetikkausten epäsynmetrisyys ja korkeusten vaihtelu yksityiskohdissa, kultanauhojen muoto, siisteys ja pituus, (sovitin liimaus vaiheessa pukua rintsikat päällä ja ilmeisesti toinen meloni oli sitten huomattavasti korkeammalla kuin toinen. Tuo kyllä ärsyttää. >: D) huonosti blendatut (ja väärän malliset) hatijakorvat, huono ompelujälki käsin korjatuissa kohdissa, ja minua toisiksi eniten ärsyttänyt kaulurin toimimattomuus haalarin kanssa, jonka kaula-aukosta olin tehnyt kuin tehnytkin aivan liian suuren, jota joudun sitten korjailemaan kammottavan rumalla lisäkappaleella, joka ei suostunut sulautumaan pukuun. Sitten ehkä vielä se, etten ehtinyt putsaamaan värikynän jälkiä kaavustani ja käsiaukot derppasivat hieman. Propin kanssa en ehtinyt säätämään ollenkaan tarpeeksi, joten pinta oli epätasainen ja maalit keskeräiset, jälkikäteen huomasin tehneeni mallistakin väärän muotoisen. Sormus taas ei ollut yhtään niin siro kuin olisi kuulunut olla. Noh, ehkä tuossa oli ne suurimmat. Listaanihan voisin jatkaa vielä puoli liuskaa lisää. Olen itse pahin orjapiiskurini ja olenpas niin julkea, että uskallaan väittää tietäväni, mikä yli yhdeksänkymmentä prosenttisesti puvussani ei vain ole oikein. Niin, ja olihan sitten vielä se esitys.

Esitys ja kisaamistilanne on minulle kuin suuri musta aukko. Muistan sen kaiken stressin ja jännittämisen takahuoneessa. Kaikille oltiin varattu omat cosplaymaamot, jotka hössöttivät ja huolehtivat meidän puolestamme. Olin viimeisellä numerolla: 7, joka olikin sitten ihan hyvä numero. Tiesin sen alusta asti. Viimeisenä oleminen rentoutti hieman tunnelmaa, vaikka kuulin jälkeen päin minun (kuulemma) olleen ja ilmeisesti itse sanoneen olleeni pyörtymispisteessä. Noh, en ole kyllä koskaan pyörtynyt, mutta nosebleediä, joka pilaisi pukuni pelkäsin koko päivän, koska edellisenä olin saanut yhden ja massiivisen sellaisen. Viimeisenä ja yksin ollessani verhojen takana mammojen kanssa, minulla oli siis seitsemän mammaa huiskimassa minulle käsillään ilmavirtaa kasvoilleni ja opettamassa hengittämään. Voi sitä tilanteen koomisuutta.

Esitykseen olin valmistellut taustavideon (halleluujaa tästä mahdollisuudesta, ehkä yksi harvoista erittäin positiivista puolista koko kisassa), johon olin miksannut muokkaamiani kuvia, tekstyksiä "old cineman" tyyliin ja pari hyvin lyhyttä videopätää tukemaan esitystä. Musiikkinani käytin Tales of Narnian Lullabyä, joka sopi aivan uskomattoman hyvin sarjaan (ja jota olen aina rakastanut), Tschaikovskyn The Battle XIII Pähkinänsärkijästä miksailtuna ääniefekteihin ja Pirates of the Caribbeanin Calypsoa luomaan noitamaisen pahaa hallitsijavastustajani tunnelmia. Käytännössä kaikkea, mitä rakastan. Tschaikovsky: Ahh (pitkäaikaisin suosikkini nykyisestä musiikkimaustani). Soundtrackit: Ahhahh. Hans Zimmer: Earorgasm.

Jos joku ei ollut näkemässä tai kuulemassa esitystä, niin mainittavan arvoista esiintymisestä saattaisi olla, että minä todellakin tanssin baletin tyyppistä heilumista keskiosassa koko hommaa. Improna. HEHHEHEHEHEHHEHEHEHEHE. Tästä aiheutui järkyttävä stressi, joka ilman tuota melkein sunnitelmatonta (ja täysin harjoittelematonta) esitystäni ennen oli aivan minut särkemispisteessä. Esityksestä ilmeisesti suoriuduin ihan keskinkertaisesti. Ajoitukset harmittivat. Olisi pitänyt opetella muistiin jotain merkattuja kohtia, jolloin liikkua paikasta toiseen. En todellakaan ole varma, kestänkö nähdä esitystäni koskaan.

Vaikkakin.... Esityksen jälkeen sain varmaan kahdeltakymmeneltä eri ihmisieltä kommentteja sarjassa: "Hyvä/loistava/upea/vaikuttava/kylmätväreet nostattava/mietitty esitys. " Eniten kuitenkin huvitti ja ilahdutti kisan äärimmäisen symppisten ja ihanaisten tuomareiden kommentit, joista Rora sanoi olleensa melkein valmis lyömään vetoa, että olinko joskus harrastanut balettia. Vastaus kyseiseen kysymykseen, jonka myös tuolloin kerroin: Ei, en ole harrastanut balettia. Harrastin parisen vuotta breakdancea 12-vuotiaana, jolloin halusin ammattitanssijaksi. Pfft. Snort. Trollollol. Minä nauran täällä itsekseni koko ajatukselle itsestäni tytyssä. Old schoolin ajatkin kokivat päätöksensä kuusi vuotta sitten.

Esiintymisen jälkeen sain aikaan itselleni hyvän olon tunteen, joka kaikkosi totaalisesti seuraavana päivänä.

Syyttelin itseäni tuosta valheellisesta hyvän olon tunteesta päiväsaikaan: Pukuni ei ollut todellakaan tavoitteideni mukainen tai varsinkaan sellainen, minkälainen se olisi viikon enemmän aikaa kanssa voinut olla. Tiesin, että laatu oli aivan kamala, mutta salaa mielessäni toivoin edelleen sitä kolmatta sijaa, koska parikin ihmistä oli sanonut nähneensä minut kärkikolmikossa. Hassua, miten epätoivo saa kuvittelemaan päättömyyksiä. Kisassa oli kuitenkin mielettömän monta todella hyvin tehtyä pukua ja esitystä. Propsit heille. o/

Itse kisan järjestelyt olivat hyvin pahasti hakusessa: Aikataulut oltiin useammin kuin kerran ilmoitettu virheellisesti väärin, lavan takana emme melkein saaneet vesitarjoilua, koska ilmeisesti kukaan kisan järjestäjistä ei ollut edes ajatellut moisen tärkeyttä. Mammat meillä oli kuitenkin sopivasti kaikilla, jotka olivat pitämässä meistä huolta ja tsemppaamassa esitykseen. Minä muuten ihan tosissani en pidä siitä, ettei pukuhuoneeseen voitu järjestää mitään cosplayaajien tykötarpeita, kun ilmastointiteippiä, hakaneuloja, silitysrautaa ja kuumaliimapistoolia, toisin kuin esimerkiksi Cosplay Gaalassa. Kisojen juonnossa oli hieman jotain uutta ja lavalla luotiin siinä eläytymisen kautta toisenlaista viihdykettä yleisölle. Kuitenkin, haastattelut olivat mielestäni useimmiten melkein puolet liian pitkiä. Ryhmäcosplaykisassa tämä tylsyys oli potenssiin kaksi. Ymmärrän kyllä, että osallistujia oli tuskaisen vähän, mutta ohjelman olisi minusta voinut suosiolla jättää lyhemmäksi, eikä yrittää korjata laastarein väliin jääviä ammottavia reikiä.

Sen lisäksi totesimme porukalla myöhemmin, että ryhmäcosplaykisan olisi voinut aivan hyvin yhdistää procosplaykisaan ja palkita heistä vain kolme parasta. Onhan se kivaa, että on enemmän palkintoja ja paremmat mahdollisuudet voittaa ehkä jonkun mielestä, mutta näin pienellä osallistujamäärällä yhdistämisen olisi pitänyt olla mahdollista ja kaiken järjen mukaan myös se parempi vaihtoehto. Samoin showkisan, jossa oli muuten vai yksi, mutta ihastuttava ja palkintonsa ansainnut osallistuja, 11-vuotias Ichigo Momomiya, joka lauloi itse sarjan tunnarin livenä mikkiin. En ole varmaan koskaan nähnyt ketään noin rohkeaa tyttöä. Kukaan vanhempikaan ei ole vielä suomalainen Suomessa uskaltautunut laulamaan kolmisataapäisen yleisön edessä conissa, paitsi ehkä Kyuu Eturautti, jota ei lasketa. Palkintojen jako suoritettiin järisyttävän tylsällä tavalla: Kenenkään osallistujan pukua ei juuri esitelty, ainoastaan jälkeen päin, sen lisäksi perusteluja ei esitelty, eikä nimien julkaisemisessa edes yritetty saada aikaan mitään jänitettä. Tuomari perustelemaan lavalle olisi ollut minusta jotain niin paljon parempaa.

Lauantai illalla conin jälkeen tuomarit tulivat tosiaan, kuten aiemmin mainitsin keskustelemaan esityksestä. Puheeksi tuli myös, haluaisinko palautetta puvustani. Ellen olisin näin herkkä ihminen, olisin varmaan voinutkin pyytää sitä. TIesin, että jos pyytäisin sitä, saisin kuulla samat asiat, joilla olen piiskannut itseäni mielessäni selkään. Kuullessani sen joltain muulta teen sitä kahta kauheammin. Samaa olen kokenut aiemminkin. En siis syytä todellakaan asioista mitään muuta kuin vain omaa napaani. Täydellinen palautetilaisuus minulle olisi sellainen, jossa saisin ensin vastata itse kysymykseen: "Mitä omasta mielestäsi on puvussasi vialla?" ja sitten kuulla tuomareiden mielipiteet. Ehkä kysyn asioista jälkeen päin, ehkä en.

Sunnutain ohjelmaan kuului maskeerauspaneelin pitäminen kokoustilassa kello kahdentoista aikaan. Final Fantasy Fight karsi varmasti osallistujamääriä, mutta minä ja Ane-ue olimme tyytyväisiä siihen, että kiinnostuineita ihmisiä tosiaan tuli paikalle kuuntelemaan ja kyselemäänkin asioita aiheeseen liittyen. Minun hommakseni osoittui se tutuin ja helpoin: Jack Sparrow -meikki Jack Sparrow -cossaajalle, joka oli juontamassa molemmat cosplaykisat Kleopatran kanssa. Aikaan nähden olin suunnilleen tyytyväinen lopputulokseen, vaikka myöhemmin näinkin, että iholiima oli lähettänyt kuidut hieman repsottamaan ja niin edelleen. Tuntui kumminkin hyvältä, että tekeleeni ilmeisesti antoi hedelmää ja sai aikaan asteen verran uskottavamman Kapteeni Sparrown.

Tällä hetkellä en keksi enempää sanottavaa. On uskomatonta, jos olet jaksanut lukea koko tekstini. Matkani Bakaconiin oli olla virran vietävissä, samalla kun rautaisesti yritin saada pukuni kasaan. Lopulta cosplayn sirkus koki vihdoin ensi-iltansa onnistumisineen ja pettymyksiineen. Kaiken lavalle kuitenkin toi usko itseeni, toivo paremmasta huomisesta ja rakkaus pukuihin ja esiintymiseen. Tänään alkaakin seuraava matka tuleviin haasteisiin, jotka odottavat jo melkein nurkan takana. Tällä kertaa yritän saada aikaan jotain täydellistä. Samalla löysin jälleen jotain itsestäni, jonka olemassaoloon en ollut pitkään aikaan uskonut: Kyvyn tuottaa ihmisille elämyksiä.



Namárië,



Pumpkin



p.s. Muokkasin kammottavat kaksoisleukani kuvasta pois. Tässä on se ykkössyy minulla, miksi pudottaa painoa cosplayn vuoksi. Huomenna olisi sitten luvassa seuraavaa osaa COSPLAYlaihduttajan päiväkirjaan.