Softista ja sukkahousuja, eli uulalaa

Final Fantasy X:n Lulu on nyt potkaistu vihdoin käyntiin ja vieläpä ihan kohtalaisen hyvin tuloksin. Alku ei ollutkaan yhtä nopea kuin kuvittelin, mutta olen tyytyväinen siihen, etten tällä kertaa ole sortumassa laiskuuteeni (tunnen sen takapuolessani). Niin kuin moni tietää/on kuullut/on osannut lukea, samaisen puvun olen tehnyt aikaisemmin vuonna 2009, eli niinä aikoina, joina en vielä tiennyt mistään mitään ja keltaneste oli visusti levinneenä aivokudoksiin. Suoraan sanottuna vaikka Luluni ei ollut tuolloinkan mikään surkeimmasta päästä laatuaan, melkeimpä kaikki puvussa jäi kismittämään ja jo tuolloin tiesin haluavani korjata puvun. Noh, nyt oikeastaan ja ihan oikeastikin teen koko puvun kaikkia yksityiskohtia myöten uusiksi, lukuun ottamatta valkoista helmikaulakorua, jonka ainoastaan maalaan (kynsilakalla) uusiksi. Kyllä huomaa, että silmäkin on tarkentunut tekemään sitä, mitä kuvassa näkee. 

Onhan tässä asenne koko harrastukseen muuttunut muutenkin. "Minä haluan olla paras" ei ole enää tavoite, vaan: "Minä haluan tehdä törkeän hyviä pukuja". Joillekkin ehkä yllätyksenä tulee paljastus: Minä olen ollut cosplaydiiva. Ai, että mikä on cosplaydiiva? Ei, kyseessä ei todellakaan ole cosplayelitisti. Kyseessä on salakavala ilmiö kisalavojen pölyisten verhojen takana, jota vielä tätä ennen otettu päivän valoon. Sitä huomaa ostavansa Anime-lehteä ainoastaan tuijottaakseen omaa kuvaansa lehdestä ja sitten esittelee jokaista numeroa tuttavilleen, niin kuin neiti Figg valokuvia kissanpennuistaan. Joku ehkä saattaa myöskin muistaa diivailut Tracon IV:n pukuhuoneessa. Se oli onneksi se ainoa kerta, eikä siitä puhuta sen enempää. Muistan pään olleen pilvissä noihin aikoihin kaikista pahimmiten. Voisiko laittaa teini-iän piikkiin. Samana kesänä tapahtui kuitenkin nöyristyminen: Minä en olekaan yhtä mahtava ja hehkeä ja upea ja kaikkivoipa, niin kuin olin kuvitellut. Vaikka tekisin vihdoin sen maailman upeimman puvun. Olen aika monellakin muulla kunnolla cosplayn kanssa alkuun pääseen kanssa huomannut saman ilmiön. Neuvona heille: Tunnistakaa sisäinen diivanne. Sen jälkeen siitä voikin sitten hiljalleen irtautua, kun antaa omatunnon kolkuttaa aina, kun ryhtyy kehuskelemaan puvuillaan tai komentelemaan äitejänne backstagella asiaankuulumattomaan sävyyn. Pieni ylpeys ja itsensä vertailu muihin on ok, kunhan ei tee sitä päivätyökseen.

Asiasta takaisin nykyhetkeen. Neljä kiireistä viikkoa on edessä ja kaiken toivon mukaan tuloksena olisi jotain, mihin minä olen itse tyytyväinen. Ihan aluksi tavoitteena oli voitto EC-kisoissa, sitten voitto EC-kisoissa, jotta pääsen kapteeneilemaan Lontooseen, lopulta kolmas sija nyt oikeastaan se, että kunhan saan itseni tyytyväiseksi (mikä ei sekään ole olllllenkaan alhainen tavoite) ja toivon mukaan luotua yhden kunniallisen Lulu-cosplayn. Niin ja yhden kunnioitusta herättävän esityksen kyseisellä hahmolla. Youtube ei ole tähän asti tarjonnut muita kuin sylkiroiskeita pitkin näyttöä, kun olen pärskähdellyt musiikki- ja teemavalinnoille. 

Tutkittuani kaikki Internaatin Lulu-puvut läpi, voin sanoa, että tämä ei todellakaan ole epärealistinen tavoite. Kaikissa puvuissa on plussansa ja miinuksensa, mutta yhtäkään en ole vielä nähnyt, jossa olisi koko kokonaisuus hallussa ja kaikki yksityiskohdat mukana. Se on todella jännä asia. Olin pistänyt aiemmin äänestystä Gallerian puolella pystyyn, minkä puvun lopulta laittaisin EC-kisoihin, eräs kommentti kritisoi puvun yleisyyttä cosplaykisoissa. Mutta pointti onkin se, että niitä ei ole ollut siinä määrin (minulle) tarpeeksi hyviä, etten kehtaisi tehdä vielä yhden yritelmän lisää.

Oikeastihan tuo kisa jännittää ihan pirusti sen takia, että tänäkin vuonna on varmasti osallistumassa eeppisiä cossaajia eeppisillä puvuilla. Jotenkin se saa haikealle mielelle, ihan sen takia, että sisäinen realistini muistuttaa aiemmista "tappioista". Jonain päivänä olisi ihan kiva sijoittua ihmispuvulla, jossa ne omat kasvot ovat näytillä, sellaisella josta voi antaa krediitit ainoastaan itselleen. Toisaalta en ole ollut vielä mihinkään pukuuni täysin tyytyväinen. Parhaat fiilikset olivat aikoinaan Mr. Oogie Boogiesta, mutta maskotit ovatkin mielestäni älyhelppoja ja nopeita tehdä. Puvusta on muutenkin monta vuotta aikaa. Siksi jotenkin en saa varsinkaan kyseisestä puvusta tai Hamtarosta niitä olen-tehnyt-jotain-oikein-fiiliksiä. Näiden haikeiden fiiliksien kumoaminen on todellakin yksi suuri tavoite ja sehän tapahtuisi sitten sillä sijoittumisella, jonka epäolennaisuudesta yritän paasata itselleni päivittäin. Mutta olisihan esimerkiksi se kolmas sija ihan kiva, täytyy myöntää. En estele itseäni sanomasta näin.

Myöhemmin lienee tulossa päivityksiä puvun edistykseen. Kannattaa seurailla tässä kuukauden mittaan aina välillä, jos w.i.p. kiinnostaa.


Mehän näemme,

Pumpkin