Bakacon 2011: Niin paljon sanottavaa

Hei kaikki uskolliset, puoliuskolliset ja uskomattomat blogistalkkaajani, Bakacon on ohi, ja voin virallisesti todeta olevani valmis taas astumaan uusiin haasteisiin. Sitä ennen kuitenkin raportoin matkastani Bakaconin tuntemattomille vesille viime viikonloppuna Pieksämäellä.
Pukunihan olin jo valmistanut osittain Tampere Kupliiseen, kyseessä oli siis tunnollinen henkivartija ja palvelija; Lucciola Last Exilesta. Tällä kertaa korjasin kaapuani, mutta kaiken muun tein käytännössä uusiksi alusta asti. Silti koko puvun toteuttamiseen kesti kaksi viikkoa. Kaapuun nelisen päivää, muuhun asuun loput ajasta. Ja se oli liian vähän. Ihan totta. Kuviahan te kaipaatte, mutta en lisää niitä tähän heti, koska yksinkertaisesti niitä ei ole vielä jemmassa.

Tunnen nyt oloni tyhmäksi, mutta menin ottamaan osaa myös prokisaan Lucciolana. Esityksen keksiminen oli herkkua, mutta puvun tekeminen tuskaa. Kaikki, siis KAIKKI, mitä olen tehnyt aiemmin on tuntunut lasten leikiltä tähän verrattuna. Lähdin kisaamaan ajatelleen tuottavani jonkinlaisen elämyksen katsojille ja toisaalta toivoin kahdeksasta osallistujasta kolmatta sijaa (50e), jotta pääsisin starttaamaan Lulu-pukuni kunnolla. Toisin hieman kävi. Puvun kanssa kävi pashtisti, eli aika loppui jälleen kerran ja toisekseen uupumuksessani motivaationi saada puku näyttämään juuri siltä kuin halusin, lopahti ennen aikojaan kaiken sen stressin keskellä, mikä on minulla aivan uskomattoman harvinaista varisnkin niin aikaisessa vaiheessa. Kompromissejä jouduin tekemään aivan liian monta laskettavakseni ja teille tiedoksi: Vihaan kompromissejä pukujen teossa, silloin kuin se parempi tapa olisi ollut toisissa olosuhteissa mahdollinen.

Kisastahan ei todellakaan tullut sijiotusta, vaan kolmikko jakautui kolmanteen sijaan (Hannu Pentinpuro hahmollaan Vinland Sagasta) ja kahteen ensimmäiseen sijaan (Reta Inkeroinoinen Oukana .hackistä ja Maria Parviainen, eli blogimaailmaan Ilona Beatrixina Final Fantasy IX:stä.) Onnea voittajille! En todellakaan väitä, etteivätkö he olisi ansainneet voittojaan. Marialle tulikin jo kauan etukäteen minun vinkattua, että ensimmäinen palkintosija menisi hänelle.

Haalarin keskiosan kaavojen keksiminen ei ollutkaan se haastavin homma, vaan hihahansikkaiden ja lahjekenkieni istuttaminen pukuun. Jos lahkeet ja hihat olisivat olleet tavallisen mallisia, ja tavallisella korkeudella homma olisi ollut yhtä helppoa kuin aiemminkin. Sellaiseksi projektiksihan tätä erehdyin luulemaan. Ratkoin saumat leikkaamistani tekonahkasuikaleista saumat varmaan lähemmäs kolmekymmentä kertaa, joka sai maalin halkeilemaan (vaikka välillä sitten korjailinkin), langan pätkiä jumittumaan kankaaseen ja reunat repeilemään. Tekonahkani loppui kesken, joten en voinut tehdä A) uusia, oikeanmallisia nahkasuikaleita B) lederhoseneihini uutta, oikeanmallista (ja pituista) etukappaletta. Materiaalit: noin 30% venyvää collegea, jota oltiin tehostettu elastaanilla (elastaanista joustavuus). Kangas oli haalarissaa sävyiltään niin paljon hohtavamman valkoista kuin kaavussa, että melkein hävettää. Valinnanvaraa ei ollut, ellen sitten olisi tehnyt koko haalaria samasta, täysin venymättömästä synteettissekotteisesta kankaasta. Omalla tavallaan se olisi voinut olla asteen verran toimivampi vaihtoehto. Ehkä jonain päivänä saan motivaation tehdä koko puvun uudestaan.

Itse kisasijoittumiseen eniten tiedän sanomattakin vaikuttaneen saumojen epäselvyys ja sotkuisuus, epäsynmetrisyys, koristetikkausten epäsynmetrisyys ja korkeusten vaihtelu yksityiskohdissa, kultanauhojen muoto, siisteys ja pituus, (sovitin liimaus vaiheessa pukua rintsikat päällä ja ilmeisesti toinen meloni oli sitten huomattavasti korkeammalla kuin toinen. Tuo kyllä ärsyttää. >: D) huonosti blendatut (ja väärän malliset) hatijakorvat, huono ompelujälki käsin korjatuissa kohdissa, ja minua toisiksi eniten ärsyttänyt kaulurin toimimattomuus haalarin kanssa, jonka kaula-aukosta olin tehnyt kuin tehnytkin aivan liian suuren, jota joudun sitten korjailemaan kammottavan rumalla lisäkappaleella, joka ei suostunut sulautumaan pukuun. Sitten ehkä vielä se, etten ehtinyt putsaamaan värikynän jälkiä kaavustani ja käsiaukot derppasivat hieman. Propin kanssa en ehtinyt säätämään ollenkaan tarpeeksi, joten pinta oli epätasainen ja maalit keskeräiset, jälkikäteen huomasin tehneeni mallistakin väärän muotoisen. Sormus taas ei ollut yhtään niin siro kuin olisi kuulunut olla. Noh, ehkä tuossa oli ne suurimmat. Listaanihan voisin jatkaa vielä puoli liuskaa lisää. Olen itse pahin orjapiiskurini ja olenpas niin julkea, että uskallaan väittää tietäväni, mikä yli yhdeksänkymmentä prosenttisesti puvussani ei vain ole oikein. Niin, ja olihan sitten vielä se esitys.

Esitys ja kisaamistilanne on minulle kuin suuri musta aukko. Muistan sen kaiken stressin ja jännittämisen takahuoneessa. Kaikille oltiin varattu omat cosplaymaamot, jotka hössöttivät ja huolehtivat meidän puolestamme. Olin viimeisellä numerolla: 7, joka olikin sitten ihan hyvä numero. Tiesin sen alusta asti. Viimeisenä oleminen rentoutti hieman tunnelmaa, vaikka kuulin jälkeen päin minun (kuulemma) olleen ja ilmeisesti itse sanoneen olleeni pyörtymispisteessä. Noh, en ole kyllä koskaan pyörtynyt, mutta nosebleediä, joka pilaisi pukuni pelkäsin koko päivän, koska edellisenä olin saanut yhden ja massiivisen sellaisen. Viimeisenä ja yksin ollessani verhojen takana mammojen kanssa, minulla oli siis seitsemän mammaa huiskimassa minulle käsillään ilmavirtaa kasvoilleni ja opettamassa hengittämään. Voi sitä tilanteen koomisuutta.

Esitykseen olin valmistellut taustavideon (halleluujaa tästä mahdollisuudesta, ehkä yksi harvoista erittäin positiivista puolista koko kisassa), johon olin miksannut muokkaamiani kuvia, tekstyksiä "old cineman" tyyliin ja pari hyvin lyhyttä videopätää tukemaan esitystä. Musiikkinani käytin Tales of Narnian Lullabyä, joka sopi aivan uskomattoman hyvin sarjaan (ja jota olen aina rakastanut), Tschaikovskyn The Battle XIII Pähkinänsärkijästä miksailtuna ääniefekteihin ja Pirates of the Caribbeanin Calypsoa luomaan noitamaisen pahaa hallitsijavastustajani tunnelmia. Käytännössä kaikkea, mitä rakastan. Tschaikovsky: Ahh (pitkäaikaisin suosikkini nykyisestä musiikkimaustani). Soundtrackit: Ahhahh. Hans Zimmer: Earorgasm.

Jos joku ei ollut näkemässä tai kuulemassa esitystä, niin mainittavan arvoista esiintymisestä saattaisi olla, että minä todellakin tanssin baletin tyyppistä heilumista keskiosassa koko hommaa. Improna. HEHHEHEHEHEHHEHEHEHEHE. Tästä aiheutui järkyttävä stressi, joka ilman tuota melkein sunnitelmatonta (ja täysin harjoittelematonta) esitystäni ennen oli aivan minut särkemispisteessä. Esityksestä ilmeisesti suoriuduin ihan keskinkertaisesti. Ajoitukset harmittivat. Olisi pitänyt opetella muistiin jotain merkattuja kohtia, jolloin liikkua paikasta toiseen. En todellakaan ole varma, kestänkö nähdä esitystäni koskaan.

Vaikkakin.... Esityksen jälkeen sain varmaan kahdeltakymmeneltä eri ihmisieltä kommentteja sarjassa: "Hyvä/loistava/upea/vaikuttava/kylmätväreet nostattava/mietitty esitys. " Eniten kuitenkin huvitti ja ilahdutti kisan äärimmäisen symppisten ja ihanaisten tuomareiden kommentit, joista Rora sanoi olleensa melkein valmis lyömään vetoa, että olinko joskus harrastanut balettia. Vastaus kyseiseen kysymykseen, jonka myös tuolloin kerroin: Ei, en ole harrastanut balettia. Harrastin parisen vuotta breakdancea 12-vuotiaana, jolloin halusin ammattitanssijaksi. Pfft. Snort. Trollollol. Minä nauran täällä itsekseni koko ajatukselle itsestäni tytyssä. Old schoolin ajatkin kokivat päätöksensä kuusi vuotta sitten.

Esiintymisen jälkeen sain aikaan itselleni hyvän olon tunteen, joka kaikkosi totaalisesti seuraavana päivänä.

Syyttelin itseäni tuosta valheellisesta hyvän olon tunteesta päiväsaikaan: Pukuni ei ollut todellakaan tavoitteideni mukainen tai varsinkaan sellainen, minkälainen se olisi viikon enemmän aikaa kanssa voinut olla. Tiesin, että laatu oli aivan kamala, mutta salaa mielessäni toivoin edelleen sitä kolmatta sijaa, koska parikin ihmistä oli sanonut nähneensä minut kärkikolmikossa. Hassua, miten epätoivo saa kuvittelemaan päättömyyksiä. Kisassa oli kuitenkin mielettömän monta todella hyvin tehtyä pukua ja esitystä. Propsit heille. o/

Itse kisan järjestelyt olivat hyvin pahasti hakusessa: Aikataulut oltiin useammin kuin kerran ilmoitettu virheellisesti väärin, lavan takana emme melkein saaneet vesitarjoilua, koska ilmeisesti kukaan kisan järjestäjistä ei ollut edes ajatellut moisen tärkeyttä. Mammat meillä oli kuitenkin sopivasti kaikilla, jotka olivat pitämässä meistä huolta ja tsemppaamassa esitykseen. Minä muuten ihan tosissani en pidä siitä, ettei pukuhuoneeseen voitu järjestää mitään cosplayaajien tykötarpeita, kun ilmastointiteippiä, hakaneuloja, silitysrautaa ja kuumaliimapistoolia, toisin kuin esimerkiksi Cosplay Gaalassa. Kisojen juonnossa oli hieman jotain uutta ja lavalla luotiin siinä eläytymisen kautta toisenlaista viihdykettä yleisölle. Kuitenkin, haastattelut olivat mielestäni useimmiten melkein puolet liian pitkiä. Ryhmäcosplaykisassa tämä tylsyys oli potenssiin kaksi. Ymmärrän kyllä, että osallistujia oli tuskaisen vähän, mutta ohjelman olisi minusta voinut suosiolla jättää lyhemmäksi, eikä yrittää korjata laastarein väliin jääviä ammottavia reikiä.

Sen lisäksi totesimme porukalla myöhemmin, että ryhmäcosplaykisan olisi voinut aivan hyvin yhdistää procosplaykisaan ja palkita heistä vain kolme parasta. Onhan se kivaa, että on enemmän palkintoja ja paremmat mahdollisuudet voittaa ehkä jonkun mielestä, mutta näin pienellä osallistujamäärällä yhdistämisen olisi pitänyt olla mahdollista ja kaiken järjen mukaan myös se parempi vaihtoehto. Samoin showkisan, jossa oli muuten vai yksi, mutta ihastuttava ja palkintonsa ansainnut osallistuja, 11-vuotias Ichigo Momomiya, joka lauloi itse sarjan tunnarin livenä mikkiin. En ole varmaan koskaan nähnyt ketään noin rohkeaa tyttöä. Kukaan vanhempikaan ei ole vielä suomalainen Suomessa uskaltautunut laulamaan kolmisataapäisen yleisön edessä conissa, paitsi ehkä Kyuu Eturautti, jota ei lasketa. Palkintojen jako suoritettiin järisyttävän tylsällä tavalla: Kenenkään osallistujan pukua ei juuri esitelty, ainoastaan jälkeen päin, sen lisäksi perusteluja ei esitelty, eikä nimien julkaisemisessa edes yritetty saada aikaan mitään jänitettä. Tuomari perustelemaan lavalle olisi ollut minusta jotain niin paljon parempaa.

Lauantai illalla conin jälkeen tuomarit tulivat tosiaan, kuten aiemmin mainitsin keskustelemaan esityksestä. Puheeksi tuli myös, haluaisinko palautetta puvustani. Ellen olisin näin herkkä ihminen, olisin varmaan voinutkin pyytää sitä. TIesin, että jos pyytäisin sitä, saisin kuulla samat asiat, joilla olen piiskannut itseäni mielessäni selkään. Kuullessani sen joltain muulta teen sitä kahta kauheammin. Samaa olen kokenut aiemminkin. En siis syytä todellakaan asioista mitään muuta kuin vain omaa napaani. Täydellinen palautetilaisuus minulle olisi sellainen, jossa saisin ensin vastata itse kysymykseen: "Mitä omasta mielestäsi on puvussasi vialla?" ja sitten kuulla tuomareiden mielipiteet. Ehkä kysyn asioista jälkeen päin, ehkä en.

Sunnutain ohjelmaan kuului maskeerauspaneelin pitäminen kokoustilassa kello kahdentoista aikaan. Final Fantasy Fight karsi varmasti osallistujamääriä, mutta minä ja Ane-ue olimme tyytyväisiä siihen, että kiinnostuineita ihmisiä tosiaan tuli paikalle kuuntelemaan ja kyselemäänkin asioita aiheeseen liittyen. Minun hommakseni osoittui se tutuin ja helpoin: Jack Sparrow -meikki Jack Sparrow -cossaajalle, joka oli juontamassa molemmat cosplaykisat Kleopatran kanssa. Aikaan nähden olin suunnilleen tyytyväinen lopputulokseen, vaikka myöhemmin näinkin, että iholiima oli lähettänyt kuidut hieman repsottamaan ja niin edelleen. Tuntui kumminkin hyvältä, että tekeleeni ilmeisesti antoi hedelmää ja sai aikaan asteen verran uskottavamman Kapteeni Sparrown.

Tällä hetkellä en keksi enempää sanottavaa. On uskomatonta, jos olet jaksanut lukea koko tekstini. Matkani Bakaconiin oli olla virran vietävissä, samalla kun rautaisesti yritin saada pukuni kasaan. Lopulta cosplayn sirkus koki vihdoin ensi-iltansa onnistumisineen ja pettymyksiineen. Kaiken lavalle kuitenkin toi usko itseeni, toivo paremmasta huomisesta ja rakkaus pukuihin ja esiintymiseen. Tänään alkaakin seuraava matka tuleviin haasteisiin, jotka odottavat jo melkein nurkan takana. Tällä kertaa yritän saada aikaan jotain täydellistä. Samalla löysin jälleen jotain itsestäni, jonka olemassaoloon en ollut pitkään aikaan uskonut: Kyvyn tuottaa ihmisille elämyksiä.



Namárië,



Pumpkin



p.s. Muokkasin kammottavat kaksoisleukani kuvasta pois. Tässä on se ykkössyy minulla, miksi pudottaa painoa cosplayn vuoksi. Huomenna olisi sitten luvassa seuraavaa osaa COSPLAYlaihduttajan päiväkirjaan.