COSPLAYlaihduttajan päiväkirja: Shakkinappuloita juoksupyörässä

Kuten lupasin, kirjoitin tämän tekstin tänään. Olen ollut hiljaisena valmistamani puvun takia, joka on vienyt lähinnä kaiken vapaa-aikani, jota olen voinut käyttää edes ajattelemaan tätä blogia ja tätä juttusarjaa. Itseasiassa, ajattelin käsitellä kyseistä aihetta juuri tässä ja tänään. Kiire ja stressi. Ne vaikuttavat meidän terveyteemme monille monin tavoin, vaikka emme edes kamppailisikaan painomme kanssa. Joillakin paino putoaa, mutta vielä useammalla paino lähtee nousuun.

Jos joku on koskaan vaivautunut katsomaan kuulapää Dr. Philin laihdutusjaksoja, tämä oi viisas mies on osannut teille kertoa, että kiireessä ja stressissä syömme mitä sattuu ja vieläpä useammin. Aikaa on monella ainoastaan nopeasti valmistettaviin ruokiin ja syötyjen ruokien määristä on vaikea pitää laskua.

Lucciolaa tehdessäni minulla ei olekaan juuri muistoja siitä, mitä olin syönyt ja milloinkin. Kauniskantinen päiväkirjani tähän tarkoitukseen on jäänyt laukun pohjalle pölyttymään, kun ompelukone pauhasi aamusta seuraavan sarastukseen ratkoja kädessä ja kirouksien halkoen huoneeni ilmaa. Pöytiä peittää tiskivuori, joka on omiaan kertomaan, miten usein alhaalta tuli hankittua ruokaa.

Tiesin alusta asti, että syömisen tarkkailusta tulisi ongelma. Aluksi yritin sinnitellä ommelleen aina niin pitkälle, että tuli nälkä, mutta mitä enemmän yritti, sitä enemmän teki virheitä ja löysi itsensä hakkaamasta päätä pöytään ja sormet pienillä rei'illä kankaasta ohi osuneiden neulojen jäljiltä. Lopulta tie vei hakemaan keittiöstä jotain, ja kuinka ollakaan, ainut mitä jääkaappi ja koko huone oli aina tarjoamassa remontin keskellä oli kuivettunutta leivän kantturaa ja mitä nyt ikinä sieltä sattuikaan löytämään. Sitten kun on todennut, että jaahas, meillä ei taida olla tänään sitten ruokaa, kun kukaan ei laita, valmistaa niistä leivänkantturoista itselleen päivän aterian ja ehkä kymmenen minuuttia tämän jälkeen äiti "sattumalta" avaa etuoven valtavat ruokakassit kädessään ja ilmoittaa: "Tänään grillataan."

Oikeastihan on tärkeää puvun teon kannalta, että pysyy vireänä ja keskittymiskyky kohtalaisena. Siksi minä ainakin pistän hyvin tiukan syömislinjan toissijaseksi, kun aikataulu on tiukempi. Kaikesta huolimatta, syötyä saattaa tulla myös liikaa ja päivittäistä hyötyliikuntaa nolla. En uskalla mennä sanomaan mitään lihomisesta, mutta laihtunut en tällä aikavälillä ole.



Niin, se liikunta

Monen mielessä eittämättä on varmasti käynyt, josko homma on kohdallani ollenkaan toiminut ja suunnasta jos toisesta on sadellut kehotuksia liikuntaan. Ennen Bakaconhässäkkää käytin noin kolme päivää viikosta siihen, että kävelin päivittäin noin neljä kilometriä ripeällä tahdilla kouluun. Minä itseasiassa tunsin sen, tai pikemminkin näin. Olen aina tuijottanut polvieni sivuja yököttyen, mutta kävelyn aikana juuri kyseiset kohdat kiinteytyivät jonkin verran ja lihasmassaa kovettui pohkeista ja takareisistä. Saiko tämä minut iloiseksi? Ei oikeastaan. Hyvin lukuisista lähteistä kerrotaan, että kävely on parasta lääkettä keskivartalon lihavuudelle. Olen aina ollut hyvin skeptinen tätä kohtaan ja mielestäni olen myöskin ollut oikeassa. Kävely pitää yllä peruskuntoa, mutta varsinaiseksi liikunnaksi en sitä lähtisi kutsumaan. Kävely tuottaa tuloksia niillä alueilla, joita se aktivoi, eli jaloissa ja reisissä. Kävelyn aikana en tunne kuitenkaan minkään lämpenevän keskivartlon alueella laisinkaan. Todellinen vartalon muokkaaminen voinee tapahtua ainoastaan jonkin verran hardcore liikunnan avulla. Olen maininnut syistäni liikunnan karttamiseen aiemmin. Voisin ehkä kertoa pyöreästi kaiken, juuri nyt.

Liikunta on ollut minulle aina epärohkaisevaa jatkamaan sitä optimistisin mielin. Yritin pitää liikuntaharrastuksiani yläasteelle saakka, mutta koripallossa itseni huonoksi tunteminen oli toisiksi viimeinen tikki ja lukioni kammottava liikunnan opettaja se viimeinen. Niin, ja sitten ne hengenahdistukset (lievät paniikkikohtaukset). Kaiken pohjana liikunnan negatiivisena kokeminen oli ala-asteella kokemani yleinen syrjintä ja kiusaaminen, joka liikunnassa liittyi muun muassa siihen, että olin aina se tyttö, joka valittiin viimeisenä joukkueeseen. Olen joskus miettinyt, josko asiat olisivat täysin toisin päin, mikäli olisin ala-aste vaiheessa saanut kokea onnistumisia liikunnassa. Vielä lukiossa pyöräilin sentään päivittäin puolivälistä Tamperetta toiselle laidalle ja takaisin tuolloin joka päivä nimen omaan liikunnan vuoksi, mutta aiemmin mainittu opettaja kävi vähättelemään näkemääni vaivaa ja kehnot kuntotestisuoritukset saivat nenän nyrpistelemään. En koskaan olisi riittävä, vaikka yritin. Ensimmäisen ahdistuskohtaukseni liikunnan aikana sain yläasteella, jonka jälkeen niitä on tullut lähinnä joka kerta, kun olen tosissani yrittänyt tehdä jotain. Tässä on syy, miksi kartan liikuntaa. Voisin itkeä vaikka juuri nyt aiheen takia. Aiheesta muutenkin vaikea puhua.

Ainut liikuntamuoto, josta olen osannut nauttia ja kokea itseni hyväksi on tosiaan tanssi. Lopetin breakdancen yläasteella, koska Tampereen ainut ja paras ryhmä lopetti. Sen jälkeen yritin jatkaa, mutta tylsä porukka imi kaikki mehut motivaatiostani. Sen jälkeen se vain jäi. Sitten koin teini-iästä irtautumisen ja aloin pitämään tanssia pissisten hommana, johon en koskisi tikullakaan.

Tähän väliin: Huokaus. Nyt ehkä luulet, että mennään pelkässä elämäkerrassa, mutta odottakaahan vielä vähän, kohta tulee asia, joka lopultakin liittyy tähän hetkeen ja cosplayihin.

Muutama kuukausi sitten kävin ystäväni bileissä, joissa yksinkertaisesti totesin itselleni, että en ole biletyyppiä, en sitten ollenkaan. Muut tanssivat ja koittivat saada minua mukaan ja niinhän minä yritin. Ei rytmitajua. Ei mitään. Motivaatio nolla.

Nyt tuntuu puolestaan hassulta. Menin ja pyöräytin ilman harjoitusta Bakaconissa jotain baletin tapaista ja olen väittänyt muutaman vuoden tässä itselleni, että olen menettänyt kaikki taitoni ja rytmitajuni! Silloin se iski: Minä olen kadottanut ainoastaan itsekunnioitukseni ja itsevarmuuteni yhä huonommaksi yltyvän ulkomuotoni vuoksi.
Tietäen, että en pysty elämään pelkällä juustonpala&munakas -dieetillä varsinkaan cossien teon aikaan, olen nyt paremmin tiedostanut, että liikunta on lähinnä ainoa tie tavoitteisiini.

Lopetan tekstini tähän: Kertokaa minulle, mistä saada ote takaisin liikuntaan? Tiedän, että se tulee itsevarmuuden kautta. Tiedän, että paniikkikohtaukseni ovat olleet ainoastaan psykologisia. Jos pystyisin jotenkin saamaan itsevarmuuteni takaisin, pystyisin ehkä vihdoin pääsemään ulos tästä oravanpyörästä, joka taitaa olla muutamin osin pahempi kuin aika monella muulla, vaikka erään tapauksen olen kuullut aivan samalla tavalla avautuvan asiasta netissä aiemminkin. Eilen harkitsin ensimmäistä kertaa vuosiin meneväni takaisin tanssitunneille. Tätä voidaan kutsua edistykseksi.

Mistä itsevarmuus?


Pumpkin