Euro Cosplay pohdintaa ja 10 tekosyytä, miksi en lähde lenkille juuri nyt.

Harhar, Euro Cosplayn Suomen karsinnat ovat kovasti lähestymässä ja tällä hetkellä vietän aikaani pureskellen kynsiäni ja ratkoen kallista ja käyttämätöntä aluspaitaa puvun tukirakenteiden avuksi (hyöm., kyseinen valmisvaate on ensimmäinen ja viimeinen tässä puvussa). Itken henkisesti verta, vaikka paitakaan ei ole minun maksamani.

Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä olen kokenut tämän tason kilpailuihin osallistumisen alusta asti ahdistavana ajatuksena. Se ei tarkoita sitä, ettenkö haluaisi sitä, mutta suoraan sanottuna en uskalla haluta. Silti järki pakottaa ottamaan ensi askeleet eteen päin.

Tämä puku oli ensimmäisen kerran tarkoitettu käytettäväksi World Cosplay Summitissa. Viikkoja vain muutaman tunnin yöunilla yritin puristaa puvun kasaan, jonka valmistumista tahdoin todella paljon. Viimeisen yön pikkutunneilla vielä kuvittelin, että saan puvun kasaan. En vain suostunut myöntämään itselleni, oikeastaan kielsin totuuden sen valmistumattomuudesta täysin. Kun auton olisi kahden tunnin päästä pitänyt olla viimeistään lähdössä Pasilaan, oli pakko sanoa ääneen, että puku ei valmistu ja tapahtumasta tulisi katastrofi, jos sinne edes yrittäisi lähteä. Tuon tajuamisen kauhukuvat kummittelevat mielessäni edelleen. En missään nimessä halua joutua enää samaan tilanteeseen toiste, vaikkakin sama on toistunut myös kerran jälkeen päin ja kun sitten Lulua halusi lähteä korjaamaan, aika tyrmäsi tarkoitukseni jälleen kerran. Pettymyksiä pettymysten perään. Pettymys yksinkertaisesti siitä, että kaiken kätetyn ajan ja jaksamisen jälkeen en vain koskaan ehdikään saamaan taitojani juuri sellaisinaan näytteille.

Tiedän, että kaikki on kiinni minusta itsestäni. Luulen, että olen vihdoin kuitenkin oppinut läksyni tiettyjen asioiden suhteen, kuten että puvussa on aivan pakko muista tietyt käytännöllisyyteen liittyvät asiat ja puku on yksinkertaisesti aloitettava ajoissa. Ja jos ei aika riitä, niin sitten osaa lopettaa, ennen kuin viimeisenä yönä ennen conia saa hermoromahduksen.

Olen ollut hyvin avoimena osallistumisistani kisoihin, mutta en kuitenkaan ole paljastanut isojen kisojen pukujani vähään aikaan sisäpiiristä ulkopuolisiile. Siihen on syy. Hahmovarastaminen ei ole minkäälainen nimikkeellinen rikos tai eettisesti epäilyttävä asia, mutta niin on tehty minua kohtaan jo ihan useammin kuin kerran. Eikä sitä voikaan kutsua varastamiseksi tai kopioimiseksi, se on vain todella turhauttaavaa ja ärsyttäävää, varsinkin kun asettaa itselleen alkujaankin suurehkot paineet. Stressin huippupisteessä ei halua huomata, että joku muu on tehnyt saman puvun varsinkaan niin, että siitä saa sitten syyttää itseään.

Olen kerran miettinyt aivan tosissani, olenko liian tukeva osallistumaan cosplaykilpailuihin. Katson kyllä aina hieman hahmojen päälle, että kuinka helppo niissä on piilottaa ja tasapainottaa muotojani, mutta se jäänee siihen. Hahmojen suoraviivainen valinta koon perusteella ei ole koskaan ollut vaihtoehto, koska jostain kumman syystä tukevista hahmoista ei tehdä kovin mielenkiintoisia tai monitasoisia oikeen missään sarjassa. Pahin pelkoni lienee se, että vaikka kuinka onnistuisin pukuni kanssa, en voisi koskaan esimerkiksi sijoittua tai menestyä muuten kisassa. "Muuten kiva, mutta et ole lähellekään hahmosi kokoinen." Tiedän tuomarointipolitiikasta sen verran, että Suomen normaalikoko voi vastata Japanin normaalikokoa (eli meidän S:ssää) ihan hyvin. Mutta entäs kun on kyseessä ylipainonen cosplayaaja niin kuin minä? Tekeekö ylipaino hyvistäkin cossaajista ylijäämää?

Taistelen suhteeni liikkumiseen ja syömiseen kanssa joka päivä ja joka tunti, vaikka kyseessä onkin ihan terve muutos, jota ajatuksissani haen. Pointtina olisikin lähteä ajatuksista tekoihin. Liikkumiseni on ollut tässä jo aikalailla viidettä vuotta mentaalisella linjalla. Tänään tuli hyvin lyhyt hyvä hetki, jona vähän alle puolittain päätin aikuisten oikeasti lähteä lenkille. (Prosentit ovat yleensä parhaimmillaan 15% luokkaa) Mutta sitten löytyy aina syitä. Tekosyitä.

1. Ulkona on keskitappoliukas keli.
2. Pelkään/tiedän ahdistuvani lenkille lähtiessä, sitä tehdessä ja sen jälkeen.
3. Pelkään saavani astmakohtauksen.
4. Koulujuttuja ja EuroCosplay-juttuja pitäisi kuitenkin tehdä jokaisena pienenäkin hetkenäni (vaikken siitäkään huolimatta tee).
5. Siellä on hyvin pimeää ja paljon hiippareita.
6. Siellä on kylmää.
7. Pelkään, että lenkki jää taas viimeiseksi kerraksi ennen Kisaa.
8. Sitten joutuisin menemään suihkuun kahtena päivänä peräkanaa ja hiukset alkavat rasvoittua.
9. Pelkään saavani paikkani todella pahasti kipeiksi ja moneksi päivää, jos harrastan yhtään liikuntaa. (<--- liikunnan idea..... _b)
10. Kengänpohja lerpattaa.


Kuten sanottu, tiedostan, enemmän tai vähemmän, että tässä on iso kasa tekosyitä, joihin minä voin omalla ajattelullani vaikuttaa. Tätä on vaikea myöntää, mutta oikeasti tarvitsisin jonkun, joka pakottaisi minut lähtemään lenkille. Cosplaypakokauhujen ajattelu ja itseviha ei näemmä yksinään riitä.

Seuraavalla kerralla lähestyn Euro Cosplayta valmistuvan pukuni näkökulmasta ja saatan jopa laittaa jonkinlaista epämääräistä kuvaa valmistuksen alla olevista puvun osista.


Ensi kertaan,

Pumpkin