Geneerinen cosplay-o-ou & uudistettu blogi

10 000:n vierailun kunniaksi blogin ulkoasu pyörähti uuteen kuosiin ja nyt nuhjuista tapettia korvaavat samettiverhot estradille ja blogin välilehtiin ilmestyy jossain vaiheessa uutta sisältöä. Viime tekstissä tehdyt lupaukset kuitenkin valitettavasti vellovat vielä pimeydessä -- myös suunniteltu Mulan-cosplay. Sen valmistumista epävarmempaa on tuloni Frostbiteen, koska kappas, kappas, kasvava perhepiirini ja tuloton yksinelo on ilmeisesti repäissyt lompakkooni ison reiän joulun myötä, koska sinne kurkistettassani näen Narniaan.

Blogiin liittyy myös toinen huono uutinen, eli koska oma tietokoneeni sanoi: "Piuuuu", maskeerausvideon julkaiseminen ja tekeminen viivästyy määrittelemättömän ajan. Sillä aikaa voivat uudet lukijat nauttia vanhasta videosta, eli vuosien takaisesta Johnny Depp -maskeerausvideostani kuorrutettuna herran musiikilla.

Paksuja lumikinoksia shamaanirummut kainalossa toivottaen,


Pumpkin

CosplayGaala'11: Lavakatastrofi ja muita tarinoita

Tässä myöhässä julkaistu raportti CosplayGaalasta 2011:

"pumpkin, 24.10.2011

Istun sängylläni, läppäri sylissä. Minua ympäröi kaamea sotku edellisen pyörremyrskyn jäljiltä, joka muuten vieraili kuin vierailikin CosplayGaalan pukuhuoneissa ja esiintymislavalla viime viikonloppuna, eilen, sunnuntaina. Pyörremyrsky onkin ehkä paras mahdollinen sana kuvailemaan pukua ja tapahtumaa kokonaisuudessaan. Epämiellyttävä ei, mutta sekava, nopea, sähläävä, KYLLÄ.

Hiukan keskeneräinen puku, kaatuvia lavasteita ja järkyttävässä kiireessä päälle kasatut vaatteet. Silti voisin sanoa nauttineenikin tapahtumasta ja lähinnä siitä tunteesta, että sainpas jotain aikaan, ainakin melkein, että se valmius on aivan näppieni äärellä. Siis valmius saada aikaan puku, joka ei omasta mielestäni vaadi enää massiivista rekonstruktiota ja voisin melkein sanoa olevani tyytyväinen. Se hetki, kun en enää sano itselleni olevani kehno pukuilija.

Noin puoli vuotta sitten olisin pitänyt tapahtumaa ja pukua massiivisena katastrofina. Vihdoin olen käsittänyt sen, mistä se on aiemmin johtunut: Valtavasta itsepetoksesta. Sitä laittaa itselleen valtavat odotukset, että tällä kerralla olen täydellinen ja tosi ihku. Sitten huomaa kaiken menevän deadlinea lähestyessä enemmän ja enemmän päin seiniä, aika juoksee. Se ei ole sitä, mitä suunnittelit, mutta epätoivon keskellä alkaa sanomaan itselleen, että tämä on hyvä ja silti tiedät jossain syvällä todella hyvin, että se on kaikkea muuta kuin sitä. Sitä kehuu defensseillä hetken itseään ja sen jälkeen: Totaalinen kaatuminen. Kaikki on kauheaa. Myös ne harvat ysin arvoisesti onnistuneet asiat.

Jossain vaiheessa Lulun tekemistä tässä toisessa osassa ymmärsin, että nyt oli aika vaihtaa tavoitteita. Tavoitteeni oli saada puku valmiiksi, laatu seuraisi perässä sitä mukaa kuin ehtisi. Korjaisin pukuni myöhemmin sellaiseksi kuin haluaisin, joten en ottaisi paineita. Kisa menisi miten menisi, ainakin nauttisin paikallaolostani, tunnelmasta ja ihmisistä. Kelpaisin itselleni joka tapauksessa, koska voisin täyttää todellisen päämäärni myöhemminkin.

 Tämän kerran kompastuskivi (niin kuin oikeastaan aina ennenkin)  oli juurikin se, että ajan kanssa teki taas todella pahasti tiukkaa, tällä kertaa varmaan pahiten siellä Gaalan pukuhuoneiden puolella, koska en ehtinyt hengittämään kuin kaksi keuhkollista ennen kuin astuin lavalle. Lähes kirjaimellisesti. Stressini oli lavalle ehtimisestä ja lavasteiden asettamisesta niin paha, että itseasiassa unohdin stressata lavalla. Ja se oli ihan hyvä. Tai jotain sinne päin. Jos olisin stressannut lavalla sen sijaan, että olisin jatkanut eteen päin, kun proppini kaatui  ja sen jälkeen lavasteeni kaatui melkein kokonaan, siitä ei olisi seurannut mitään hyvää. Ei silloin, eikä jälkeen päin.

Parasta tässä on varmaan se, että hyväksyy itsensä. Hyväksyy, että jotkut jutut eivät ole ihan sitä, mitä pitäisi ja jotkut jutut onnistuivat siksi, että minä onnistuin niissä. Seuraavalle kerralle parannan ja jos ja kun jatkan parantamista, yhtenä päivänä olen (melkein) tyytyväinen ja minä itse olen saanut sen aikaan ja on myös otettava huomioon, että on jo puolivälissä matkallaan."

Gaalakäynti ei rajoittunut tällä kertaa minulla pelkkään cosplaykisaan, sillä käväisin katsomassa sekä ryhmäkisan että luennon cosplayesityksistä. Kummistakin olin jokseenkin yllättynyt positiivisesti. Ryhmäkisassa keskinäinen taso oli jokseenkin kohoamaan päin, eikä kättä tarvinnut lätsäyttää otsalle häpeästä kertaa, jos ainuttakaan. Sellainen on fiilis, että vihdoin aletaan päästä esitysten jutusta jyvälle suomalaisessa cosplayskenessä. Luento taas antoi vinkkejä ja ohjeita hyvin alusta asti palikoista kokoamalla aloittelijoille ja huumorin keinoin kerrottiin, mitä ainkaan ei kannata tehdä. Ihan hyvä, sanon minä. Mielessäni on käynyt kerran jos toisenkin sama ohjelmaidea, tosin ennemminkin advanced-tyyppisesti.

Kävin tapahtuman loputtua vielä tuomareiden jälkipalautteessa, joka oli siis minulle ensimmäinen laatuaan. Taiteilijoiden kritiikinpelko. Siksi en ollut koskaan aiemmin uskaltautunut palautteessa käväisemään. Silti ei kirpaissut yhtään, sain hyviä vinkkeä ja jäi hyvä mieli. Suosittelen kyllä ehdottomasti, jos haluaa kuulla, mistä suunnasta hommaa kehittää.

Seuraava kysymys lienee yllättäen: Mitä seuraavaksi? Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin päässäni ei ole lainkaan lukkoon lyötyjä cosplaysuunnitelmia ensi vuodelle, mutta eilisiltana  päähän poksahti idea, joka toimii. Fa Mulan soturi Pinginä. Tämä idea on ollut suunnitelmissa jo pidempäänkin ja nyt on sille loistava rako toteutua, koska Desucon Frostbiteen en jaksaisi tehdä mitään kovin haasteellista. Kaksi edellistä Desuconia skipanneena tekee tosiaan mieli mennä tuolla käväisemään ja mikäs sen mukavampaa, kuin taas uusi kolttu päällä. Lulu on tulossa korjailtuna johonkin alkuvuoden viiva kesän tapahtumaan.

La magie du maquillageen on tulossa Mulanin myötä uusi osa ja jää nähtäväksi saanko tähänkin sitten kerättyä kokoon bonusmaskin. Ideana on myöskin hiljattain ollut toteuttaa maskit nopeutettuina videolla 10 000 vierailun kunniaksi. Olkaa siis silmä kovana seuraavan kuukauden aikana!

Terkuin,

Pumpkin

Tältä näyttävät Välähdys -kisan voittajat

Välähdys-kisan tulokset

Eli lyhyesti, kiitos äänestäneille!




Tulossa: CosplayGaala -raporttia

Viimeinen fantasia keinoturkiksella kuorrutettuna

Teen täällä toisella kädellä tätä blogia ja toisella yritän epätoivoisesti muotoilla peruukkini otsatukkaa. Kuten joskus olen ehkä saattanut aiemmin mainita, peruukit eivät. ole. minun. juttuni. Noh, kaksi tuntia tämän lauseen kirjoittamisen jälkeen, peruukki on vain lakkaamista ja muuta yleissiistimistä vaille valmis ja istun tässä odottelemassa, että saisin ladattua äänitehosteiden miksaajan _tappavan_hitaalla_nettiyhteydelläni. Samalla himoitsen jäätelöä, jota käytännönsyistä ei pakastimessa tietenkään ole. Kämppikset ovat viettämässä lomaa jossain muualla. Tilanne on ideaalinen cossin valmiiksi saamiselle. Jäätelönhimoitsemista lukuunottamatta.

Tiedän, että tällä kertaa ei ole suurta ongelmaa saada pukua valmiiksi. Lukuun ottamatta yhtä pikkuPIKKU seikkaa, nimittäin jo-valmiit hihani ovat kadonneet enkä näe missään nimessä olevan tarpeeksi aikaa tai materiaaleja tehdä uusia tähän hätään. Siispä pidän sormia ristissä, että ne jostain pongahtaisivat esiin. Eiväthän ne ole voineet kadota lopullisesti, eiväthän? Toivon, että olisin oikeastaan vain jättänyt ne johonkin kotiin, mutta sadan kilometrin matka estää tarkistuksen, enkä todellakaan voi luottaa siihen, että perheeni hoitaisi asian ("Ei niitä nyt löydy tähän hätään, unohda koko juttu.") En tajua, miksi muuten silloin kun on kova draivi päällä, ei sitten voi perheeltään saada hitustakaan tukea, vaan täytyy olla senkin edestä pessimistisiä.

Hmm. Mitähän muuta tässä voisin kertoa projektistani. Aion tehdä tänään peräti kolmannen Moogleni. Tein siihen ensimmäiset oikeat kaavani ehkä ikinä. Olen värjännyt hiukseni mustiksi, nyppinyt kulmakarvani pienemmiksi kuin ne ovat ikinä olleet ja mielestäni olen viime yrittämälläni onnistunut tekemään todella hyvännäköiset silmämeikit. Puvussa on geneerisesti aika paljon vielä tehtävää, mutta tänään sentään olin pääni sisällä päivän aikatauluista edellä (luulin siis, että oli keskiviikko) ja onneni on, että itse Gaala pidetään vasta sunnuntaina. Yes!

Ja nyt uutisia: Olen keksinyt, miten keinokuitua voi sävyttää vaaleammaksi. Teoriassahan tämä on täysin mahdotonta, mutta turkikseni mielestäni vaati sitä, ja muutaman vuoden pohdiskelun jälkeen tartuin Grimasin vesiliukoisiin kasvoväreihin ja asetoonipitoiseen kynsilakanpoistoaineeseen. Voìla! Näin rikotaan luonnonlakeja. Turkis ei toki kestä lainkaan vettä ja kosteutta, mutta hätä on täten keksinyt keinot saada aikaan cosplaytarkoituksiin toimiva sävytystekniikka. Kuvassa olevaan turkikseen käytin ihan valkoista sekoitettuna pikkuisen keltaiseen värinä, eli mitään massiivista muutosta ei voi saada aikaan, mutta minulle ero oli hyvinkin tarpeellinen lopputuloksen kannalta. Voisin tekaista aiheesta lyhyen tutoriaalinpoikaisen jossain vaiheessa, mutta se jääkööt CosplayGaalan jälkeiselle ajalle.

Puoliksi värjätty keinoturkis & oikealla sävytettyä turkista.

Edessä on tänään vielä urakka maalata Lulun hameen noin 3 metriä ja 10 senttimetriä leveä helma"brodeeraus". Pohjat toki olivat olemassa, mutta viimeksi homma todella jäi näin mukavasti kesken. Eli ihanaa iltaa minulle.

Huomaan, että tämänhetkinen työtahti on minulle melko sopiva. Kerta kerralta saan enemmän todisteita siitä, että aikaisemmin olisi projektini hyvä aloitaa. Viime kerran helvetti on muuttunutkin jonkin tapaiseksi siunaukseksi, sillä tällä kertaa taidan saada pukuni kunnialla valmiiksi. Sisäinen perfektionistini tietenkin simputtaa, että paljon parempaan olisin pystynyt himpulla kärsivällyyttä mukanani, but for now, I'm satisfied. Ei sillä, olen minä tällaisella aikataululla aikaisemminkin epäonnistunut ja kyseinen salapuku odottaa edelleen massiivisena kasanaan jossain varastossa ja tiddididdidiiii, nyt kun on tunnelmat kohdallaan, aion paljastaa käyttäväni tuota pukua ensi vuoden EuroCosplay -kisassa, sen verran tyytyväinen siihen sen tämän hetkiseenkin tilaan jo olen.

Ei muuta kuin moi, kello on varttia vaille yksi ja minä lähden loppuyöksi sitten maalaamaan ja ulvomaan kuuta,


Pumpkin

Cosplaycook

Olin kirjoittamaisillani paluustani kauhistusten vidakkoon, mutta sen sijaan tein sen, minkä yleesäkin: Juoksen häntä koipien välissä tekemään aivan jotain muuta. Mikä vain käy; koulustressi, syöminen, päätös siitä, että tänään pidän rentoutumisillan, jotta huomenna jaksan.

Ehkä jokin kohtalon tapainen tai kenties onnenkantamoinen laittoi sormensa peliin, koska tartuin toissa iltana täydellä päättäväisyydellä siskoni ostamaan ruoanlaittoelokuva Julie&Juliaan, kun maalaushommat olisivat odottaneet oman huoneeni puolella. Ja arvatkaa mitä? Koin ehkä joka toinen minuutti samaistumisen tunteita elokuvan päähenkilöä kohtaan. Siis, cosplayhan on tunnetusti ranskalaista ruoanlaittoa. No ei nyt aivan. Julie&Julia kertoo tositarinan Juliesta, joka harmaan arjen ja todellisuuden keskeltä löytää itselleen uuden harrastuksen: Ruoanlaiton, tavoitteen ja blogin tavoitteenaan valmistaa kaikki respetit häntä inspiroivan Julia Childin kuuluisasta keittokirjasta yhdessä vuodessa ja sitten raportoida niistä perustamassaan blogissa nimeltä Julie&Julia.

Pystyin heti soveltamaan tätä yhdistelmää omaan elämääni, jossa ainesosat olisivat: cosplay, tavoite, blogi ja inspiroijina eräät tietyt loistavat cosplayaajat Suomesta ja maailmalta. Ihailun kohteikseni voitaisiin asettaa myös muutama muunkin nimen, päälimmäisenä Colleen Atwood, maailman paras puvustaja (tietenkin vain minun ja muutamien muiden tuhansien mielestä.)

Katselmuksen aikana onnistuin nauramaan aivan järjettömästi vakavissakin kohdissa siitä ilosta, että hei, näin on mullekin käynyt, tällaiseksi muutun puvunteko prosessien aikana aina toisinaan: Itkupotkuraivareita, ahdistusta, sosiaalisen elämän ja -suhteiden kärsimistä, koulusta ja töistä lintsaamista. Silloin kun menee huonosti, paras sana kuvaamaan mahtavailevaa harrastajaa on se kauhea akka, sitten poikaystävä melkein häipyy lopullisesti tai äiti uhkaa potkia ulos kotoa ja blogiinhan sitä piilovittuilua lopulta löytää itsensä kirjoittamasta. Ruokapaloi Juliella pohjaan, kun hänellä olisi ollut mahdollisuus tehdä vaikutus kuuluun toimittajaan. Näin on minulle tainnut käydä tässä viime aikoina ihan muutaman kerran muutaman vuoden sisään.

Miten oikeastaan tähän paskan taivaalta satamiseen oikein päädytään? Cosplay, siinä missä Julien ruoalaitto harrastuksena tosiaan pitäisi olla hauskaa. Alunperin "huviksi" aloitettu harrastus muuttuu melkein yhtä tärkeäksi kuin hengittäminen. Äitini jaksaa naljailla siitä, että onkohan tämä kaikki tosiaan sen kaiken romahtelun arvoista? Joskus on. Toisinaan se jopa kuuluu asiaan.

Jossain vaiheessa elokuvaa Julien kohtaamien romahdusten jälkeen jouduin vaihtamaan asennoitumistani elokuvaan. Tästä eteen päin tie oli vielä minulle tuiki tuntematon. Ei ole ollenkaan itsestään selvää, että oma kenenkään muunkaan tie päättyisi samoin, mutta lopulta ainakin Julie pystyy tavoitteeseensa, josta seuraa mediaryöpyytys, toisin sanoen, se voisi olla ylipäätäiseen onnistumiseen haaveidensa täyttämisessä. Cosplayssa tosin kaikki on aika paljon enemmän itsestä kuin tuurista kiinni tai siitä, kuinka moni ihminen seuraa blogiasi. Siihenhän en blogin enkä cosplayn kohdalla millään tavalla kuitenkaan tähtää. Lukijoiden laatu on tärkeämpää kuin määrä. Minun tavoitteeni on tehdä hyvää ruokaa. Siis pukuja.

Voisin sanoa olevani temässä eränlaisen come backin partaalla, koska aion viimeisen neljän kuukauden "pukutaukoilun" jälkeen saattaa suurprojekti Lulun vihdoin päätökseen. CosplayGaala. Siellä tavataan. Huoneeni on joutunut pyörremyrskyn uhriksi nimeltä Henniina, Lulu ja härän raivo. Toivon hetkiä on ollut ihan lupaaviakin tähän mennessä, tosin ainut projektissa tällä hetkellä eteen päin vievä on aikataulujen perässä epätoivoisesti laahautuminen.

Niin kuin monesti aiemminkin, olen tullut kisaamaan palkintopallista, eli todellisuudessa kisaan omien sisäisten pirujen voittamisesta. Kaksi viikkoa. Puku on jossakin määrittelemättömässä kunnossa, enkä koe olevani täysin henkisesti vielä valmis jatkamaan, mutta jos joskus sen jatkon on tultava niin heti. Muuten lykkään deadlinejen ja epäonnistumisen pelkojani loputtomiin. Tämän blogitekstin julkaiseminen sinetöi päätökseni.


Back is the 'o desperate and hazy hatter,

Pumpkin

P.S. Aion päivittää ulkoasun "lähi"aikoina.

La magie du maquillage II

Olen ollut lähes täysin ilman verkkoyhteyttä tässä kuukauden päivät ja arvatkaa, onko harmittanut, kun en ole päässyt bloggaamaan. Täältä kuitenkin pesee. Kaksi maskia yhden hinnalla!

Mirana

//EDITKoska Miranan meikit eivät todellakaan ole edukseen ylemmässä kuvassa, tässä vielä kuva edestä omilla hiuksilla:

Ensimmäisenä Burtonin Alice in Wonderlandin White Queen. Jälleen kerran, hiukset on luotu budjettisyistä Paintilla. Meikkiin ei olla kuitenkaan koskettu. Miranan voimakkaimmat kasvonpiirteet ovat silmät, kulmat ja suu, joiden sävyt ovat melkoisen tummat. Anne Hathaway puolestaan on tunnettu bambisilmistään ja vaaleasta ihostaan. Niimpä tässäkin maskissa on kätetty, kuten niin monessa muussakin pohjana Grimasin kalpeinta rasvaliukoista ja päällä Lumenen kivipuuteri. Molempia suosittelen lämmöllä! White Queenin kaltaisten hahmojen kanssa, joilla ei ole kovinkaan paljoa muokkailunvaraa kasvonpiirteille varjostuksilla, kannattaa aivan erityisesti kiinnittää huomiota jäljelle jäävien osien muotoon.

Koska aivopierut ovat hyvin jännä asia, unohdin laittaa vielä silmän vesirajaan valkoista rajauskynää aivan alaulkoreunoihin, jotta aikaan oltaisiin saatu entistä enemmän suuri- ja riippusilmäisyyden efekti. Se tosiaankin olisi ollut hyä lisä kokonaisuteen.  Ripsiväriä silmissä on tietysti runsaasti ja yritin erotella ne mahdollisimman tarkasti. Miranan meikissä mielenkiintoisimpia asioita on ruskeapunan häivähdys silmien ympärillä. Siispä tartuin aavistuksen rusahtavaan poskipunaan ja pyörittelin siveltimellä värin sekä ylä- että alaluomelle.

Huulet olivatkin se kinkkisin juttu ja osasyy valitsemaan juuri tämän hahmon. Meikit, joita käytin, olivat punainen huultenrajauskynä, ruskea kulmakynä ja huulikiilto. Tällä kombinaatiolla rajaamalla ensin ruskealla huulet suuremmiksi ja sitten värittämällä sisustat punaisksi saatiin aikaan uhkea muoto. Halusin kuitenkin varjostaa ja lisätä niihin realismia, joten sekoitin tuota ruskeaa ja punaista keskenään. Siitä lopputuloksena oikea sävy. Lopuksi huulikiilto. Jossain vaiheessa totesin, että reunat eivät olleet tarpeeksi selkeät, joten rajasin huulien ulkopuolelta valkoisella ja blendasin sen lopuksi muuhun ihoon. Tämän kikan opetti minulle alkujaan Ane-ue. Oikeasti huulien maalaaminen onnistuisi aikalailla helpommin vain oikeanvärisellä huulipunalla, mutta budjetti, budjetti jälleen kerran sattui vastaan.



Avatar

Pukeuduin Avatariksi koulun scifi-bileisiin. Tässä muokkaamatton kuva tekotaiteellista taustaa lukuunottamatta. Avatar ei ole kukaan tietty henkilö elokuvasta, vaan sattumanvarainen tutkija keinokehossaan.

Tähän projektiin lähdin suhteellisen simppeleillä välineillä: Musta, valkoinen ja sininen vesiliukoinen kiekko, vaalea puuteri, kajaali ja violetihtävä huulipuna.

Tein ensin kasvoilleni tasaisen vaaleansinisen pohjan runsaalla vedenkäytöllä ja sitten tuputtelemalla sitä puolivälissä kuivumispisteeseen meikkisienellä. Tämän jälkeen kokeilin lisätä jonkilaisia varjostuksia sotkemalla mustaa ja sinistä keskenään, mutta lopputulos ei ollut kovin näkyvä. Sitten tummemmalla koristeet kasvoihin siveltimen kanssa.

Tärkein on tietenkin nenä, joka ei ollut lainkaan ihmismäinen. Länsimaalaisena nenäni on tietenkin hyvin ulkoneva, joten siitä ei ollut ainakaan apua. Siispä tartuin mustaan rajauskynään ja piirsin selkeät linjat mahdollisimman kauas omasta nenästäni. Mahdollisimman kauas merkitsee silmän sisänurkanlinjaa suoraan alaspäin, ehkä puolen sentin huijauksella. sitten lisää tummaa meikkiä, esim Grimasin rasvaliukoista mustaa ja sekoitettua tummansinistä kasvoväriä rajasta alaspäin blendaten ja voìla! Nenäni on nyt melkoinen lätty. Rajasin itselleni kuonon jälleen terävämmällä tummalla linjalla ja väritin nenänpään violetilla huulipunalla (pohjustus olisi ollut nannaa).

Ilman viimeistelyä tämä ei ole vielä yhtään mitään. Lumenen kalpein puuteri (ei siis sininen, vaan vaalea ihonsävy) muuttaa tylsän tasaisesta sinisestä läpikuultavaksi ja realistisemmaksi ja lisäämälllä valoa vielä otsaan, nenään ja poskipäihin saadaan jopa kasvojenpiirteistä olennaisimpia eteen päin. Vielä valkoisella kasvovärillä siveltimen avulla pisteitä harkittuihin paikkoihin ja paketti on melkein kasassa. Mutta ei ihan --- Torahampaat.

Ostin torahampaat (hieman kellertävät) Naamiohuveista vuosia sitten kolmella eurollla. Sitten sain ilmaiseksi kahden tökötin soluution, joita sekoittamalla ja muotoilemalla hamapaiden sisän se kovettui ja siten kiinnittyi parmmin omiin hampaisiin. En sano, etä olisi täysin täydellisellä tavalla toiminut, mutta voittaa ehdotomasti esimerkiksi vuosien takaa tututun purukumin.



Eipä tässä muuta. Kuulemme varmasti jälleen piakkoin, sillä Traconin raporttia on luvassa ja saanen tiedottaa -- tittiditti dii! -- Aion vihdoista ja viimein tehdä Lulun valmiiksi. Nimittäin CosplayGaalaan. o/

 

La magie du maquillage

Olen päättänyt aloittaa säännöllisen muuntautumisleikin Cirque du cosplayssa, koska kyllähän sitä pitää toisinaan taitojaan kartuttaa, kokeilla uutta, tutkia ja viihdyttää ihmisiä sekä itseäni. Sen lisäksi saan blogitekstien julkaisemisrytmistä hiukan kiinni.



Victor van Dort

Ensimmäiseksi kokeiluksi pääsi Victor van Dort Tim Burtonin nukkeanimaatio Corpse Bridesta, jolla on tietenkin pysyvä paikka sydämessäni. Olen tässä viime aikoina pimputellut aika kovaan tahtiin pianoa ja opetellut Victorin piano soloa, joten siitä inspiraatio tekaista maskeeraukset juuri hänelle.

Kuten tietysti snortaten huomaatte, kuvassa on käytetty Painttia paidankauluksiin, silmiin ja kulmakarvojen peittämiseen. Jos tämä olisi tositarkoituksella tehty kokonaisuus, oikeaan pukuun kuuluisi vaatetuksen lisäksi valkoiset piilolinssit ja ajelisin oikeasti kulmakarvani pois, mitä en tähän sitten tehnyt sparrowmaisista syistä.

Pohjameikki koostuu kosteusrasvasta, meikkivoiteesta, Grimasin rasvaliukoisesta kalpeimman sävyn meikkikiekosta ja Lumenen kalpeimman sävyn mineraalipuuterista. On aivan uskomattoman kätevää omistaa juuri kalpeimmat (ei valkoiset sävyt) meikkimössöistä, koska niitä tulee käytettyä ollessa myös manga/animehahmo.

Varjostukset ovat epämääräisiä, tummia ja lämpimiä luomivärejä, joita löysin varastoistani. Yritin luoda illuusiota kapenevista kasvoista lisäämällä kolmiomaiset varjostukset kasvojeni reunamille ja tein silmäkuoppien alueista laajemmat, koska Victorin hahmolla nukkena on hyvin suuret silmät, joita ei fyysisten rajoitteiden takia pysty itse tekaisemaan. Siksi ihanne olisi hankkia kokosilmän piilolinssit, joissa on pupillin kohdalla väritön kohta. Sen lisäksi "vesilinjaan", eli alaluomen sisäreunaan taputtelin valkoista kajaalia sitä kuitenkaan liioittelematta. Muokatut alueet päätyvät samaan kohtaan kuvassa kuin kyseinen rajaus, jonka alle tein vielä häivytetyn mustan rajauksen lisäämään silmien pop-out efektiä.

Aivan erityisiä pointteja, joita haluan korostaa kovasti, ovat esimerkiksi oman hiusrajan tummentaminen luomivärillä. Siirsin sen sijaintia kyseisellä kikalla alaspäin ainakin kaksi senttimetriä ja ero on normaaliin melko mahtava. Toinen on taas sieramien (eww) muokkaus rajauskynällä toiseen muotoon.

Parannuksia voi aina tehdä ja moniakin asioita jäi tietenkin laatutasolla harmittamaan, mutta ensimmäinen kokeilu on aina ensimmäinen kokeilu. Jos tästä olisi pitänyt oppia jotain, niin sen, että seuraavaksi kerraksi on pakko ostaa niitä meikkisieniä ja luomivärisiveltimiä. : < Eihän tästä tule yhtään mittään ilman moisia.

Välährys Turuust

Insert five stars *here*

Osallistuimmepas Välähdys-kilpailuun Ranma ½-ryhmällämme. Joten. Menkää. Äänestäkää. Koska me olemme mahtavia. Minä tuossa vasemmalla käsi koukussa Ryogana, joka muuttuilee possuksi, bloginsa hiljattain eloontuonut Ane-ue rillit vinossa ankaksi muuttuvana Moussena. Tästä sana possunostalgia edellisen päivityksen otsikkoon, jos sitä ihmettelitte. Ja siihen liittyen....

...Our lovechild Animeconista. Näyttääkö tutulta?

Uggabugga, possunostalgiaa ja paluu virtuaalielämään

Tässä on ollut välissä aika pitkä ja epälooginen tauko, joten voisin sen pidemmittä puheitta pyytää anteeksi (Tämähän ei ole minkäänkanen dèja vu, eihän??? :D) Eurocosplay-kisa meni läskiksi, minä menin läskeilemään ja kaiken negatiivisen höykkyytyksen jälkeen ei tuntunut hyvältä tehdä angastailua juuri tänne, vaan jonnekkin vähän arvottomampaan paikkaan.

Kuitenkin, asiaan~~ Kuten toivottavasti kaikki tietävät, viime viikonloppuna oli Animecon, jonne osallistui taas kuinka monta lie upeaa mahtavaa ihmistä, joista jotkut niistä ehkä pukeutuivat hassuihin vaatteisiin. Alunperinkään en halunnut tehdä mitään kunnianhimoista, vaan pitää hieman hermolomaa tappavista pukuprojekteista, joissa haluaisin tehdän kaiken todellisen sisäisen perfektionistini mukaan, vaan saada jotain valmiiksi ja siten lievittää Desuconin jäljiltä jäänyttä epätoivoa ja epäonnistumisen tunnetta. Suunnitelmat olivat aluperin luokkaa helppopukupluskaappicosplaytahei!, mutta lopulta päädyin tekemään viikonlopun härdellit yhteensä viidessä päivässä ja kolmannen päivän kohdalla päätin vielä vaihtaa kaappicossin toiseen hahmoon. Niimpä saatoit huomata paikalla hiipparoimassa hämärän näköisen Jack Sparrown tötterö päässään ja sunnuntaina ikuisesti eksyvän Ryoga Hibikin Ranma ½:sta ryhmän kera.

Vaikka en voisikaan sanoa, että olin ajoissa pukujeni kanssa (nukuin tasan tunnin perjantain ja launantain välisenä yönä, eikä laatu hiponut minkään kanssa kattoa), pidin itseäni jättityytyväinsenä siihen, että sain ne ylipäätään valmiiksi, ihan mukavana kontrastina sille, että paria viimeistä isoa pukuprojektia en saanut koskaan valmiiksi. Lauantaina tosin nuo yhden tunnin yöunet saattoivat mahdollisesti vaikuttaa päivän fyysiseen suoritukseeni, puhumattakaan siitä, että en ehtinyt kaikelta kuvaamiselta ja lagaukseltani käymään koko päivänä syömässä. Ja onko kukaan huomannut, että bindien pitäminen ja edes löysästi kiristetty korsetti imevät energiaa kuin suoraan mustaanaukkoon? Siksi on ihan pakko pahoitella täällä blogin puolella näin virallisesti, että saatoin ehkä jostain syystä ja jonkun silmissä vaikuttaa ärtyneeltä, kun pyysitte kuvia ja haleja ja niin edelleen. Jossain vaiheessa vain väsymys otti vallan pepsodenthymystäni. Ja onhan vielä sekin aspekti, että minulla oli sellainen pieni fiilis, ettei minusta ole ikinä, ikinä, ikinä otettu noin paljon kuvia, eikä koskaan enää tullakaan ottamaan. Aluksi se oli kivaa, sitten naurettavaa, lopulta lievä minutkin yllättävä ärtymys alkoi hiipiä selkäpiitäni pitkin. Onneksi en ole Johnny Depp.

Oikeastihan kaikki ne kehut ja huomio ovat ihan kivoja ja silleen, mutta pakko sanoa, että mikään siitä ei voinut ylittää sitä, kun pienen pieni alle hobitin pituinen tyttö jäi tuijottamaan minua kävellessäni ohi ja sitten nähtyään, että joku kiva ernu kävi halaamassa, otti hänkin mallia ja tuli sellainen Sherkin saapasjalkakissailme ja kädet ojossa sanomatta mitään eteeni antamaan halia. Aww över 9000.

Ai niin, kerroinkos, että saatoin voittaa sen viime vuoden Traconin nettipukukilpailun? Hiukan ehkä kaduttaa, että menin tuohon kisaan, koska tuossa vaiheessa en ollut vielä lähellekään tyytyväinen pukuuni. En ole kyllä vieläkään, ja kaikkihan sen tietävät, että äänestyskisa on aina suosittuhahmokisa. Vähän jännä kyllä, että en ole saanut minkäänlaista yhteydenottoa henkilökohtaisesti asiasta, eikä sen paremmin ole julkistamisen yhteydessä mainittua pystiä tipahtanut postilaatikkoonkaan.

Sunnuntaina olinkin sitten ihka ensimmäisessä ei-minun-järjestämässäni cosplayryhmässä, eli nostalgiamanga Ranma ½:ssa. Leppoisa puku leppoisten ihmisten kanssa oli aika muikeaa vaihtelua lauantain rääkille. Käväisimme Välähdys-kilpailussa, shoottailimme, söimme ja mitä nyt aikuisten oikeasti hengailimme. Lauantain lagia ei voi kutsua nimittäin hengailuksi. Käväisin heti aamusta Starblom tähtien kanssa- ohjelmassa, joka tarjosi ihan suhteellisen avartavaa viihteellistä keskustelua haastateltavien elämistä, vaikka syvemmällekin olisi toki voinut mennä. Eeppiseksi olisi voinut totta kai kutsua Elffin ja Niidelin kädenvääntöä, joka oli lievästi sanotusti kiivasta ja tasaista ja päättyi vasta viidentoista minuutin kovan väännön jälkeen tasapeliin. Tämä muistetaan. Odotettavissa jatko-osa, jossa vihdoin ratkeaa pelin lopputulos?

Vaikka Animeconia voisin itse kuvata näin jälkikäteen ja lopputunnelmiltaan oikein mukavaksi ja omilta kohdiltani onnistuneeksi coniksi, on pakko hieman avautua, vaikka en yleensä välttämättä laatupuutteista ole ääneen valittanutkaan. Kaikkien ongelmien ydin tämän ja jokaisen aiemmin Finncon-Animeconin kanssa on ollut minun mielestäni tiivistettävissä yhteen sanaan: sirpaleisuus. Niin karulta kuin tämä kuulostaakin, lähes brändäämätön con on yleensä tuolla mittakaavalla hajanainen con, joka tuntuu heikkopohjaisesti järjestellyltä. Hyvä esimerkki hyvin brändätystä ja laadukkaasta conista voisi aika ehdottomasti olla Desucon. Muiden, pienempien conien kohdalla sitä harrastetaan enemmän kuin Animeconissa, siksi myös absurdiuus. Oikeastihan en voi sanoa, että minulla olisi tästä mitään sen paremmin muotoiltua mielipidettä, mutta eikö joku muukin voisi yhtyä samaan? Brändäyksellä en tarkoita pelkästään visuaalisuutta ja perinteisiä laatuvaatimuksia, vaan se vaikuttaa myös ohjelmatarjontaan ja oikeastaan melkein kaikkeen, mikä tekee conista mukavan ja houkutteleva itse conin keinoin. Alue, jolla tapahtuma järjestettiin oli hyvin hajanainen, kuten monet huomasivat. Sentään oltiin tajuttu pitää anime- ja scifi-puoli selkeähköillä alueillaan. Animecon on ehkä suurin con, muttei laadukkain con. Siksi en missään nimessä voisi kutsua sitä vuosittaisista tapahtumista lemppareikseni.

Tulossa: Kuvia Animeconista ja mitä seuraavaksi

Wip:tä & kisamotiiveja

Sainkin tuossa pari kommenttia edelliseen merkintään, mutta jostain syystä Blogger on nykään niin jääräpäinen, että ei anna minun jättää omalla nimimerkilläni kommentteja. Ehkä olen vain evo, ehkä en.

Joka tapauksessa, ajattelin, että voisin avata hieman omia ajatuksia saamistani kommenteista, jotka pääosin liittyivät otsikonkin mukaisiin kisamotiiveihin ja pukuaikatauluihin. Sen lisäksi pientä WIP:tä.

Kuten sanoin, en ole lopettamassalopettamassa cosplayta, mutta saatan jäädä pitkähkölle tauolle, jos sellainen kärpänen sattuu. Suunnitelmiani vastoin, on aika todennäköistä, että pidän suurista projekteista noin vuoden taukoa EC-kisojen jälkeen, ellei sitten parini innostu vielä saamaan meidän World Cosplay Summit -kokoonpanomme vielä kerran kasattua ja puvut loppuun (jotka ovat siis jotakuinkin valmiita). Niin, minä yritän vain rutistaa itseni vielä kerran tekemään yhtä superraskasta pukuprojektia varten ja katson, mitä siitä tulee. Sen verran etukäteen tiedän, että jos siitä tulee kasa kakkaa, jätän kisan väliin ja tosiaan säästelen pukua esimerkiksi Animeconiin tai johonkin myöhempään tapahtumaan. Tämä on kuitenkin epätodennäköistä, koska olen tosiaan jo puvun tehnyt kerran aiemmin. Nyt voi korjata jälkiviisaudellaan tyhmimmät erheensä, eikä hypätä suoraan tuntemattomaan, niin kuin se yleensä on.

 Derpataan sitten kunnolla.

Vertailua vanhojen ja kesken olevien uusien koristereunuksien välillä.

No mikä sitten sai minut harkitsemaan ihka ensimmäistä kertaa elämässäni cosplay lopettamista pari päivää sitten? Kaiken siis ainakin piti mennä suunnitelmien mukaan, kunnes tämä kurpitsa joutui kohtaamaan kamalinta epäonnea yhdessä ryppäässä:

-kaksi viikkoa flunssaa
-kaksi viikkoa selkävammaisena
-kaksi viikkoa evakossa omasta huoneesta
-kaksi viikkoa istutettuna tekemään pukua olohuoneeseen kaiken hälyn keskelle
-kaksi viikkoa muuton tekemistä
-kaksi viikkoa yo-siivouksen tekemistä
-kaksi viikkoa äidin keksimien työaskareiden tekemistä ja sanaharkkaa
--->Ei aikaa tai jaksamista tehdä pukua

Ei loppujen lopuksi ole ihme, että sain hermoromahduksen. Ja unohdin kyseisenä päivänä myös lukea horoskoopin, jota ilman mitään ei olisi sattunut (Kyllä, uskon siihen höpönpöppööseen, koska oman lähteeni ennusteet toteutuvat aina!) Kuitenkin, tiukkaa on hermojen kanssa tehnyt, ehkä päällimmäisenä häiriötekijänä kunnon flunssa ja sitten hetki, jolloin mistään ei tullut yhtikäs mitään ja se ajan tunne kuinka ajan hiekka valuu yhä ehtyvässä tiimalasissa maata kohti, kun kupuun on tullut reikä.

Hei muuten, vaikuttaako blogini ikuisesti synkältä? Siis jotenkin..... En tiedä. Ehkä olen pohjimmiltani joku emo tai gootti tai jotain. Hehe, ja tuo oli olevinaan hauska heitto. Bakan Mikä tässä mättää -ohjelmassa valitettiin kuulemma cosplayblogejen epädramaattisuutta. [Edit]Bakassa siis valitettiin blogejen liiallista dramaattisuutta. Sellaista aika epätoivoista näemmä on kuitenkin tarjolla juuri täällä. Ehkä pitäisi joskus pistää vähän hassuttelun puolelle. Sitten kun on aikaa.

Yksi anonyymeista otti esille kisamotiivini. Viimeksi aivan ehdoton voittaminen päti tavoitteenani ehkä vuosi sitten. Sittemmin tavoitteeni ovat muovautuneet aika paljon ja olen tehnyt itselleni selväksi pointin: Jos olen tyytyväinen omaan pukuuni, "häviäminen" ei haittaa. Ihan tosi. Sitten vain tietää, että olipas sitten oikeasti parempia cossaajia paikalla. Sitten taas kun aika on rapistuttanut pukuni laatua liian rankalla kädellä, sijoittumattomuus tuntuu aivan kamalalta, olen pettänyt itseni. Näin on käynyt useimmiten. Tällä kertaa näen pukuni hieman poikkeuksena, muuten en ehkä olisikaan lähtenyt leikkiin enää tässä vaiheessa mukaan, vaikka hermari tulikin.

Olen nimittäin tehnyt elämässäni tasan yhden pukuni uudelleen ja korjaten ja kyseessä oli siis Sweeney Todd muodonmuutoksessa Desuconista 2009 Tampere Kupliiseen 2010. Peruukkejen kanssa olen aina ollut aivan törkeän huono, mutta jos olisin vain löytänyt sopivamman housukankaan, niin olisin ollut melko tyytyväinen pukuuni. Aika tietysti karsi laatua, eli esimerkiksi partaveitsiäni en ehtinyt korjaamaan ja joku yksityiskohta oli hieman epäkolmiulotteinen. Lulu on toivottavasti samankaltainen tapaus. Peruukin kanssa ei voi olla pahemmin ongelmia ja nykyään en kammoa maalata vaikka kaikkia kankaita, jos tilanne sallii. Aloitan haastavimmista asioista ja jätän ne helpoimmat, eli ompeluhommat viimeiselle viikolle (Lulun kanssa this is the case).

Tehtävälistojen ja kalentereiden teko on ollut ihan alusta asti lempipuuhaani, tosin niitä on aina joutunut hakkaamaan moukarilla uuteen uskoon, koska olen ollut laiska. Nykyään en ole onneksi yhtään samoissa määrin, vaikka se on edelleen jonkin asteen ongelma, nykyään ennemmin uupumuksen vuoksi. Myöskin aloittamisen pelkääminen aina pelottavan puvun osan kanssa sellainen haaste, että voisin veikata neljänneksen ajasta hukkuvan juuri siitä johtuvaan vitkutteluun.

Aika, aika ja vielä kerran aika. Tätä en voi olla toistamatta. Kehnojen pukujen tekeminen ei koskaan olisi ketuttanut niin paljoa, jos olisin vain saanut edes mahdollisuuden tehdä kaiken niin hyvin kuin taitoni olisi ollut tarjolla. Siksi tosiaan tulevaisuudessa varmaan välttelen ensinnäkin joka tapahtumassa käymistä senkin puolesta, että yksin muuttaneella opiskelijalla on rahat tiukassa ja toisekseen siksi, että houkutus olisi liian suuri. Niin kuin aina.

Niin kuin aiemmassa merkinnässä sanoin, haen tämän vuoden EC-kisoista omaa tyytyväisyyttäni pukuuni ja on todennäköistä, että lasken kriteereitäni hermoparkojeni takia hieman. Se on kuitenkin jo ihan hyvä pala kakusta, että teen siitä reilusti paremman kuin Lulusta vuosimallia '09. Toinen asia, joka EC-karsinnoissa on se juttu, on iso yleisö ja paremmin panostettava esitys, josta joku saa toivon mukaan jotain irti. Ehkä vähän enemmänkin kuin vain jotain. Eilen nimittäin tein vihdoin valmiin käsikirjoituksen esitykselle, jonka ideat ovat vaihdelleet prosessin aikana maan ja taivaan väliltä. Pahimmillaan luvassa oli Disneytä. Kauhealta kuulostaa, tiedän. Tällä kertaa kuitenkaan esitys ei tule kaatumaan naurettaviin balettiaskeliin, vaan luvassa lienee suuria tunteita ja tarinoita minun tulkinnallani maailman epäkäytännöllisimmässä mekossa. Tai ehkä maailman. Minun kohdallani teatraalinen esitys on aikas iso koukusta mennä kisaamaan juuri EC-karsintoihin. Myöskin minkäänlaiset haaveilut ykkössijasta siintävät eräässä nimeltä mainitsemattomassa kapteenissa ulkomaalaisen yleisön edessä. Ei todellakaan sillä, etteikö puku olisi silti se tärkein. Esitys on kuitenkin jo sinänsä sellainen elämys, joka ei voi oikeastaan mennä pieleen.

Olen tässä parannellut itseäni pari päivää ja yrittänyt löytää tarvittavan optimismin uudelleen. Buddhalaisshitnolaismikälie-tekniikalla onnen pitäisi tulla, kun päättää sen tulevan. Eiköhän se sieltä tule. Minussa on vahva ja herkkä puoleni, ihan niin kuin Lulussakin.

Biitin kommenttiin ajasta, rahasta ja vaivasta. Minun ei tarvitse miettiä tätä edes sekuntia ja voin vastata, että kyllä, se on kaikkien niiden uhrauksien arvoista. Paitsi silloin, kun heittää kaiken kaivoon tekemällä huonoa jälkeä kiireen vuoksi, silloin se veroittaa tästä harrastuksesta saamastani onnesta, toden totta.


Pumpkin

Yhden hiuksen varassa

Sydämeni pysahtyi noin viideksitoista minuutiksi tänään.

Todellisuudessahan mitään sydänifarktia ei tapahtunut, mutta minun elämässäni se vastaa samaa kuin cosplayn lopettaminen. 

Minulla pukujenteko prosessi on aina sama: Olen innoissani, suunnittelen enemmän kuin teen, prosessi alkaa noin kuukautta ennen tapahtumaa ja se päättyy epätoivoon ja epäonnistumiseen paria valon sädettä lukuun ottamatta. Sitten se alkaa uudestaan.

Tänään pistin kaikelle pisteen ja pysäytin oravanpyörän ikuisuuksilta tuntuneeksi hetkeksi. Kävin kaiken realistisesti läpi mielessäni, eikä se voinut aiheuttaa mitenkään päin aseteltuna muuta kuin tuskaa. Keskeytin hyvin pahasti myöhässä olevan maalaustyöni ja punnitsin vaihtoehtoja. Jos jättäisin Lulun, jättäisin cosplayn hyvin pitkäksi aikaa; Jotenkin vain tiesin sen. Koko kesän olisin siis toisessa tapauksessa viettänyt todennäköisesti oikeasti masentuneena. Sitten taas Lulun tekeminen loppuun tarjoaisi aika varmasti juuri sen saman paskan fiiliksen kuin nytkin.

Cosplay on elämäni. Ilman sitä en naura, hymyile, itke, enkä hengitä. Muutenkin kapea-alainen sosiaalinen elämäni kulminoituu ainoastaan cosplayn anteihin. Ilman cosplayta olisin täydellinen esimerkki syrjäytyneestä ihmisestä.  Olen aina halunnut luoda jotain täydellistä ja jotenkin, neljä vuotta sitä yritettyäni nyt saattaisi tuntua oikealta hetkeltä jättää leikki tähän. En näe koko harrastuksessa mitään, jos en vain kykene toteuttamaan rajojeni puitteissa sitä, mitä ruudulla näen.

Vaikka cosplayn lopettaminen tuntuisikin oikealta vaihtoehdolta nyt, ei se olisi kuin pakenemista siltä mitä minä olen; cosplayaaja. Ainut toivon säde lienee tämä: Entäs jos sen ei tarvitsisikaan päätyä aina samoin? Kuten sanoin, minulla ei ole elämää ilman sitä. Siksi, ehkä viimeistä kertaa vähään aikaan, kerään luuni kasaan ja yritän vielä kerran.


Pumpkin

Kaappicosplayhaaste

Siis uhh ja ahh, minä olen todella uskottava Lara Croft. Ja lehmät lentää. Aamupäivän huvitteluikseni vastasin tällä Wepin kaappicosplayhaasteeseen. Ilmeisesti ideaa on tarkoituskin levittää, eli osallistukaa pois! Tarkoituksena siis luoda jokin kaappicosplay puolessa tunnissa ja ottaa siitä kuva, jonka laittaa sitten aidon rinnalle blogiinsa. Voìla. Tyytyväiseksi minua ei voi sanoa, mutta onpas sentään eka kerta tämän hahmon maskeerauksien kanssa, jotka sattuvat olemaan vielä melkoisen haastavaa luokkaa. Ja kaappicosplayhan saa olla fail. Niinhän?

Softista ja sukkahousuja, eli uulalaa

Final Fantasy X:n Lulu on nyt potkaistu vihdoin käyntiin ja vieläpä ihan kohtalaisen hyvin tuloksin. Alku ei ollutkaan yhtä nopea kuin kuvittelin, mutta olen tyytyväinen siihen, etten tällä kertaa ole sortumassa laiskuuteeni (tunnen sen takapuolessani). Niin kuin moni tietää/on kuullut/on osannut lukea, samaisen puvun olen tehnyt aikaisemmin vuonna 2009, eli niinä aikoina, joina en vielä tiennyt mistään mitään ja keltaneste oli visusti levinneenä aivokudoksiin. Suoraan sanottuna vaikka Luluni ei ollut tuolloinkan mikään surkeimmasta päästä laatuaan, melkeimpä kaikki puvussa jäi kismittämään ja jo tuolloin tiesin haluavani korjata puvun. Noh, nyt oikeastaan ja ihan oikeastikin teen koko puvun kaikkia yksityiskohtia myöten uusiksi, lukuun ottamatta valkoista helmikaulakorua, jonka ainoastaan maalaan (kynsilakalla) uusiksi. Kyllä huomaa, että silmäkin on tarkentunut tekemään sitä, mitä kuvassa näkee. 

Onhan tässä asenne koko harrastukseen muuttunut muutenkin. "Minä haluan olla paras" ei ole enää tavoite, vaan: "Minä haluan tehdä törkeän hyviä pukuja". Joillekkin ehkä yllätyksenä tulee paljastus: Minä olen ollut cosplaydiiva. Ai, että mikä on cosplaydiiva? Ei, kyseessä ei todellakaan ole cosplayelitisti. Kyseessä on salakavala ilmiö kisalavojen pölyisten verhojen takana, jota vielä tätä ennen otettu päivän valoon. Sitä huomaa ostavansa Anime-lehteä ainoastaan tuijottaakseen omaa kuvaansa lehdestä ja sitten esittelee jokaista numeroa tuttavilleen, niin kuin neiti Figg valokuvia kissanpennuistaan. Joku ehkä saattaa myöskin muistaa diivailut Tracon IV:n pukuhuoneessa. Se oli onneksi se ainoa kerta, eikä siitä puhuta sen enempää. Muistan pään olleen pilvissä noihin aikoihin kaikista pahimmiten. Voisiko laittaa teini-iän piikkiin. Samana kesänä tapahtui kuitenkin nöyristyminen: Minä en olekaan yhtä mahtava ja hehkeä ja upea ja kaikkivoipa, niin kuin olin kuvitellut. Vaikka tekisin vihdoin sen maailman upeimman puvun. Olen aika monellakin muulla kunnolla cosplayn kanssa alkuun pääseen kanssa huomannut saman ilmiön. Neuvona heille: Tunnistakaa sisäinen diivanne. Sen jälkeen siitä voikin sitten hiljalleen irtautua, kun antaa omatunnon kolkuttaa aina, kun ryhtyy kehuskelemaan puvuillaan tai komentelemaan äitejänne backstagella asiaankuulumattomaan sävyyn. Pieni ylpeys ja itsensä vertailu muihin on ok, kunhan ei tee sitä päivätyökseen.

Asiasta takaisin nykyhetkeen. Neljä kiireistä viikkoa on edessä ja kaiken toivon mukaan tuloksena olisi jotain, mihin minä olen itse tyytyväinen. Ihan aluksi tavoitteena oli voitto EC-kisoissa, sitten voitto EC-kisoissa, jotta pääsen kapteeneilemaan Lontooseen, lopulta kolmas sija nyt oikeastaan se, että kunhan saan itseni tyytyväiseksi (mikä ei sekään ole olllllenkaan alhainen tavoite) ja toivon mukaan luotua yhden kunniallisen Lulu-cosplayn. Niin ja yhden kunnioitusta herättävän esityksen kyseisellä hahmolla. Youtube ei ole tähän asti tarjonnut muita kuin sylkiroiskeita pitkin näyttöä, kun olen pärskähdellyt musiikki- ja teemavalinnoille. 

Tutkittuani kaikki Internaatin Lulu-puvut läpi, voin sanoa, että tämä ei todellakaan ole epärealistinen tavoite. Kaikissa puvuissa on plussansa ja miinuksensa, mutta yhtäkään en ole vielä nähnyt, jossa olisi koko kokonaisuus hallussa ja kaikki yksityiskohdat mukana. Se on todella jännä asia. Olin pistänyt aiemmin äänestystä Gallerian puolella pystyyn, minkä puvun lopulta laittaisin EC-kisoihin, eräs kommentti kritisoi puvun yleisyyttä cosplaykisoissa. Mutta pointti onkin se, että niitä ei ole ollut siinä määrin (minulle) tarpeeksi hyviä, etten kehtaisi tehdä vielä yhden yritelmän lisää.

Oikeastihan tuo kisa jännittää ihan pirusti sen takia, että tänäkin vuonna on varmasti osallistumassa eeppisiä cossaajia eeppisillä puvuilla. Jotenkin se saa haikealle mielelle, ihan sen takia, että sisäinen realistini muistuttaa aiemmista "tappioista". Jonain päivänä olisi ihan kiva sijoittua ihmispuvulla, jossa ne omat kasvot ovat näytillä, sellaisella josta voi antaa krediitit ainoastaan itselleen. Toisaalta en ole ollut vielä mihinkään pukuuni täysin tyytyväinen. Parhaat fiilikset olivat aikoinaan Mr. Oogie Boogiesta, mutta maskotit ovatkin mielestäni älyhelppoja ja nopeita tehdä. Puvusta on muutenkin monta vuotta aikaa. Siksi jotenkin en saa varsinkaan kyseisestä puvusta tai Hamtarosta niitä olen-tehnyt-jotain-oikein-fiiliksiä. Näiden haikeiden fiiliksien kumoaminen on todellakin yksi suuri tavoite ja sehän tapahtuisi sitten sillä sijoittumisella, jonka epäolennaisuudesta yritän paasata itselleni päivittäin. Mutta olisihan esimerkiksi se kolmas sija ihan kiva, täytyy myöntää. En estele itseäni sanomasta näin.

Myöhemmin lienee tulossa päivityksiä puvun edistykseen. Kannattaa seurailla tässä kuukauden mittaan aina välillä, jos w.i.p. kiinnostaa.


Mehän näemme,

Pumpkin

COSPLAYlaihduttajan päiväkirja: Shakkinappuloita juoksupyörässä

Kuten lupasin, kirjoitin tämän tekstin tänään. Olen ollut hiljaisena valmistamani puvun takia, joka on vienyt lähinnä kaiken vapaa-aikani, jota olen voinut käyttää edes ajattelemaan tätä blogia ja tätä juttusarjaa. Itseasiassa, ajattelin käsitellä kyseistä aihetta juuri tässä ja tänään. Kiire ja stressi. Ne vaikuttavat meidän terveyteemme monille monin tavoin, vaikka emme edes kamppailisikaan painomme kanssa. Joillakin paino putoaa, mutta vielä useammalla paino lähtee nousuun.

Jos joku on koskaan vaivautunut katsomaan kuulapää Dr. Philin laihdutusjaksoja, tämä oi viisas mies on osannut teille kertoa, että kiireessä ja stressissä syömme mitä sattuu ja vieläpä useammin. Aikaa on monella ainoastaan nopeasti valmistettaviin ruokiin ja syötyjen ruokien määristä on vaikea pitää laskua.

Lucciolaa tehdessäni minulla ei olekaan juuri muistoja siitä, mitä olin syönyt ja milloinkin. Kauniskantinen päiväkirjani tähän tarkoitukseen on jäänyt laukun pohjalle pölyttymään, kun ompelukone pauhasi aamusta seuraavan sarastukseen ratkoja kädessä ja kirouksien halkoen huoneeni ilmaa. Pöytiä peittää tiskivuori, joka on omiaan kertomaan, miten usein alhaalta tuli hankittua ruokaa.

Tiesin alusta asti, että syömisen tarkkailusta tulisi ongelma. Aluksi yritin sinnitellä ommelleen aina niin pitkälle, että tuli nälkä, mutta mitä enemmän yritti, sitä enemmän teki virheitä ja löysi itsensä hakkaamasta päätä pöytään ja sormet pienillä rei'illä kankaasta ohi osuneiden neulojen jäljiltä. Lopulta tie vei hakemaan keittiöstä jotain, ja kuinka ollakaan, ainut mitä jääkaappi ja koko huone oli aina tarjoamassa remontin keskellä oli kuivettunutta leivän kantturaa ja mitä nyt ikinä sieltä sattuikaan löytämään. Sitten kun on todennut, että jaahas, meillä ei taida olla tänään sitten ruokaa, kun kukaan ei laita, valmistaa niistä leivänkantturoista itselleen päivän aterian ja ehkä kymmenen minuuttia tämän jälkeen äiti "sattumalta" avaa etuoven valtavat ruokakassit kädessään ja ilmoittaa: "Tänään grillataan."

Oikeastihan on tärkeää puvun teon kannalta, että pysyy vireänä ja keskittymiskyky kohtalaisena. Siksi minä ainakin pistän hyvin tiukan syömislinjan toissijaseksi, kun aikataulu on tiukempi. Kaikesta huolimatta, syötyä saattaa tulla myös liikaa ja päivittäistä hyötyliikuntaa nolla. En uskalla mennä sanomaan mitään lihomisesta, mutta laihtunut en tällä aikavälillä ole.



Niin, se liikunta

Monen mielessä eittämättä on varmasti käynyt, josko homma on kohdallani ollenkaan toiminut ja suunnasta jos toisesta on sadellut kehotuksia liikuntaan. Ennen Bakaconhässäkkää käytin noin kolme päivää viikosta siihen, että kävelin päivittäin noin neljä kilometriä ripeällä tahdilla kouluun. Minä itseasiassa tunsin sen, tai pikemminkin näin. Olen aina tuijottanut polvieni sivuja yököttyen, mutta kävelyn aikana juuri kyseiset kohdat kiinteytyivät jonkin verran ja lihasmassaa kovettui pohkeista ja takareisistä. Saiko tämä minut iloiseksi? Ei oikeastaan. Hyvin lukuisista lähteistä kerrotaan, että kävely on parasta lääkettä keskivartalon lihavuudelle. Olen aina ollut hyvin skeptinen tätä kohtaan ja mielestäni olen myöskin ollut oikeassa. Kävely pitää yllä peruskuntoa, mutta varsinaiseksi liikunnaksi en sitä lähtisi kutsumaan. Kävely tuottaa tuloksia niillä alueilla, joita se aktivoi, eli jaloissa ja reisissä. Kävelyn aikana en tunne kuitenkaan minkään lämpenevän keskivartlon alueella laisinkaan. Todellinen vartalon muokkaaminen voinee tapahtua ainoastaan jonkin verran hardcore liikunnan avulla. Olen maininnut syistäni liikunnan karttamiseen aiemmin. Voisin ehkä kertoa pyöreästi kaiken, juuri nyt.

Liikunta on ollut minulle aina epärohkaisevaa jatkamaan sitä optimistisin mielin. Yritin pitää liikuntaharrastuksiani yläasteelle saakka, mutta koripallossa itseni huonoksi tunteminen oli toisiksi viimeinen tikki ja lukioni kammottava liikunnan opettaja se viimeinen. Niin, ja sitten ne hengenahdistukset (lievät paniikkikohtaukset). Kaiken pohjana liikunnan negatiivisena kokeminen oli ala-asteella kokemani yleinen syrjintä ja kiusaaminen, joka liikunnassa liittyi muun muassa siihen, että olin aina se tyttö, joka valittiin viimeisenä joukkueeseen. Olen joskus miettinyt, josko asiat olisivat täysin toisin päin, mikäli olisin ala-aste vaiheessa saanut kokea onnistumisia liikunnassa. Vielä lukiossa pyöräilin sentään päivittäin puolivälistä Tamperetta toiselle laidalle ja takaisin tuolloin joka päivä nimen omaan liikunnan vuoksi, mutta aiemmin mainittu opettaja kävi vähättelemään näkemääni vaivaa ja kehnot kuntotestisuoritukset saivat nenän nyrpistelemään. En koskaan olisi riittävä, vaikka yritin. Ensimmäisen ahdistuskohtaukseni liikunnan aikana sain yläasteella, jonka jälkeen niitä on tullut lähinnä joka kerta, kun olen tosissani yrittänyt tehdä jotain. Tässä on syy, miksi kartan liikuntaa. Voisin itkeä vaikka juuri nyt aiheen takia. Aiheesta muutenkin vaikea puhua.

Ainut liikuntamuoto, josta olen osannut nauttia ja kokea itseni hyväksi on tosiaan tanssi. Lopetin breakdancen yläasteella, koska Tampereen ainut ja paras ryhmä lopetti. Sen jälkeen yritin jatkaa, mutta tylsä porukka imi kaikki mehut motivaatiostani. Sen jälkeen se vain jäi. Sitten koin teini-iästä irtautumisen ja aloin pitämään tanssia pissisten hommana, johon en koskisi tikullakaan.

Tähän väliin: Huokaus. Nyt ehkä luulet, että mennään pelkässä elämäkerrassa, mutta odottakaahan vielä vähän, kohta tulee asia, joka lopultakin liittyy tähän hetkeen ja cosplayihin.

Muutama kuukausi sitten kävin ystäväni bileissä, joissa yksinkertaisesti totesin itselleni, että en ole biletyyppiä, en sitten ollenkaan. Muut tanssivat ja koittivat saada minua mukaan ja niinhän minä yritin. Ei rytmitajua. Ei mitään. Motivaatio nolla.

Nyt tuntuu puolestaan hassulta. Menin ja pyöräytin ilman harjoitusta Bakaconissa jotain baletin tapaista ja olen väittänyt muutaman vuoden tässä itselleni, että olen menettänyt kaikki taitoni ja rytmitajuni! Silloin se iski: Minä olen kadottanut ainoastaan itsekunnioitukseni ja itsevarmuuteni yhä huonommaksi yltyvän ulkomuotoni vuoksi.
Tietäen, että en pysty elämään pelkällä juustonpala&munakas -dieetillä varsinkaan cossien teon aikaan, olen nyt paremmin tiedostanut, että liikunta on lähinnä ainoa tie tavoitteisiini.

Lopetan tekstini tähän: Kertokaa minulle, mistä saada ote takaisin liikuntaan? Tiedän, että se tulee itsevarmuuden kautta. Tiedän, että paniikkikohtaukseni ovat olleet ainoastaan psykologisia. Jos pystyisin jotenkin saamaan itsevarmuuteni takaisin, pystyisin ehkä vihdoin pääsemään ulos tästä oravanpyörästä, joka taitaa olla muutamin osin pahempi kuin aika monella muulla, vaikka erään tapauksen olen kuullut aivan samalla tavalla avautuvan asiasta netissä aiemminkin. Eilen harkitsin ensimmäistä kertaa vuosiin meneväni takaisin tanssitunneille. Tätä voidaan kutsua edistykseksi.

Mistä itsevarmuus?


Pumpkin

Petali di rosa

Kuvaaja: Ane-ue

 

Koitan olla rikkomasta perusjournalistiikan sääntöjä, enkä mene lisäämään tätä jälkeen päin edelliseen merkintääni. Tässä siis esitykseni Bakaconin procosplaykisasta. Uskaltauduin sitten lopulta itsekin tämän katsomaan. Ensimmäisellä kerralla kammottava, toisella kerralla siedettävä. Joka kerran kuitenkin raapi tuo "balettitaistelun" aloitus. Mutta enpäs spoilaile enempää, jos et vielä ehtinyt katsoa videota.

Bakacon 2011: Niin paljon sanottavaa

Hei kaikki uskolliset, puoliuskolliset ja uskomattomat blogistalkkaajani, Bakacon on ohi, ja voin virallisesti todeta olevani valmis taas astumaan uusiin haasteisiin. Sitä ennen kuitenkin raportoin matkastani Bakaconin tuntemattomille vesille viime viikonloppuna Pieksämäellä.
Pukunihan olin jo valmistanut osittain Tampere Kupliiseen, kyseessä oli siis tunnollinen henkivartija ja palvelija; Lucciola Last Exilesta. Tällä kertaa korjasin kaapuani, mutta kaiken muun tein käytännössä uusiksi alusta asti. Silti koko puvun toteuttamiseen kesti kaksi viikkoa. Kaapuun nelisen päivää, muuhun asuun loput ajasta. Ja se oli liian vähän. Ihan totta. Kuviahan te kaipaatte, mutta en lisää niitä tähän heti, koska yksinkertaisesti niitä ei ole vielä jemmassa.

Tunnen nyt oloni tyhmäksi, mutta menin ottamaan osaa myös prokisaan Lucciolana. Esityksen keksiminen oli herkkua, mutta puvun tekeminen tuskaa. Kaikki, siis KAIKKI, mitä olen tehnyt aiemmin on tuntunut lasten leikiltä tähän verrattuna. Lähdin kisaamaan ajatelleen tuottavani jonkinlaisen elämyksen katsojille ja toisaalta toivoin kahdeksasta osallistujasta kolmatta sijaa (50e), jotta pääsisin starttaamaan Lulu-pukuni kunnolla. Toisin hieman kävi. Puvun kanssa kävi pashtisti, eli aika loppui jälleen kerran ja toisekseen uupumuksessani motivaationi saada puku näyttämään juuri siltä kuin halusin, lopahti ennen aikojaan kaiken sen stressin keskellä, mikä on minulla aivan uskomattoman harvinaista varisnkin niin aikaisessa vaiheessa. Kompromissejä jouduin tekemään aivan liian monta laskettavakseni ja teille tiedoksi: Vihaan kompromissejä pukujen teossa, silloin kuin se parempi tapa olisi ollut toisissa olosuhteissa mahdollinen.

Kisastahan ei todellakaan tullut sijiotusta, vaan kolmikko jakautui kolmanteen sijaan (Hannu Pentinpuro hahmollaan Vinland Sagasta) ja kahteen ensimmäiseen sijaan (Reta Inkeroinoinen Oukana .hackistä ja Maria Parviainen, eli blogimaailmaan Ilona Beatrixina Final Fantasy IX:stä.) Onnea voittajille! En todellakaan väitä, etteivätkö he olisi ansainneet voittojaan. Marialle tulikin jo kauan etukäteen minun vinkattua, että ensimmäinen palkintosija menisi hänelle.

Haalarin keskiosan kaavojen keksiminen ei ollutkaan se haastavin homma, vaan hihahansikkaiden ja lahjekenkieni istuttaminen pukuun. Jos lahkeet ja hihat olisivat olleet tavallisen mallisia, ja tavallisella korkeudella homma olisi ollut yhtä helppoa kuin aiemminkin. Sellaiseksi projektiksihan tätä erehdyin luulemaan. Ratkoin saumat leikkaamistani tekonahkasuikaleista saumat varmaan lähemmäs kolmekymmentä kertaa, joka sai maalin halkeilemaan (vaikka välillä sitten korjailinkin), langan pätkiä jumittumaan kankaaseen ja reunat repeilemään. Tekonahkani loppui kesken, joten en voinut tehdä A) uusia, oikeanmallisia nahkasuikaleita B) lederhoseneihini uutta, oikeanmallista (ja pituista) etukappaletta. Materiaalit: noin 30% venyvää collegea, jota oltiin tehostettu elastaanilla (elastaanista joustavuus). Kangas oli haalarissaa sävyiltään niin paljon hohtavamman valkoista kuin kaavussa, että melkein hävettää. Valinnanvaraa ei ollut, ellen sitten olisi tehnyt koko haalaria samasta, täysin venymättömästä synteettissekotteisesta kankaasta. Omalla tavallaan se olisi voinut olla asteen verran toimivampi vaihtoehto. Ehkä jonain päivänä saan motivaation tehdä koko puvun uudestaan.

Itse kisasijoittumiseen eniten tiedän sanomattakin vaikuttaneen saumojen epäselvyys ja sotkuisuus, epäsynmetrisyys, koristetikkausten epäsynmetrisyys ja korkeusten vaihtelu yksityiskohdissa, kultanauhojen muoto, siisteys ja pituus, (sovitin liimaus vaiheessa pukua rintsikat päällä ja ilmeisesti toinen meloni oli sitten huomattavasti korkeammalla kuin toinen. Tuo kyllä ärsyttää. >: D) huonosti blendatut (ja väärän malliset) hatijakorvat, huono ompelujälki käsin korjatuissa kohdissa, ja minua toisiksi eniten ärsyttänyt kaulurin toimimattomuus haalarin kanssa, jonka kaula-aukosta olin tehnyt kuin tehnytkin aivan liian suuren, jota joudun sitten korjailemaan kammottavan rumalla lisäkappaleella, joka ei suostunut sulautumaan pukuun. Sitten ehkä vielä se, etten ehtinyt putsaamaan värikynän jälkiä kaavustani ja käsiaukot derppasivat hieman. Propin kanssa en ehtinyt säätämään ollenkaan tarpeeksi, joten pinta oli epätasainen ja maalit keskeräiset, jälkikäteen huomasin tehneeni mallistakin väärän muotoisen. Sormus taas ei ollut yhtään niin siro kuin olisi kuulunut olla. Noh, ehkä tuossa oli ne suurimmat. Listaanihan voisin jatkaa vielä puoli liuskaa lisää. Olen itse pahin orjapiiskurini ja olenpas niin julkea, että uskallaan väittää tietäväni, mikä yli yhdeksänkymmentä prosenttisesti puvussani ei vain ole oikein. Niin, ja olihan sitten vielä se esitys.

Esitys ja kisaamistilanne on minulle kuin suuri musta aukko. Muistan sen kaiken stressin ja jännittämisen takahuoneessa. Kaikille oltiin varattu omat cosplaymaamot, jotka hössöttivät ja huolehtivat meidän puolestamme. Olin viimeisellä numerolla: 7, joka olikin sitten ihan hyvä numero. Tiesin sen alusta asti. Viimeisenä oleminen rentoutti hieman tunnelmaa, vaikka kuulin jälkeen päin minun (kuulemma) olleen ja ilmeisesti itse sanoneen olleeni pyörtymispisteessä. Noh, en ole kyllä koskaan pyörtynyt, mutta nosebleediä, joka pilaisi pukuni pelkäsin koko päivän, koska edellisenä olin saanut yhden ja massiivisen sellaisen. Viimeisenä ja yksin ollessani verhojen takana mammojen kanssa, minulla oli siis seitsemän mammaa huiskimassa minulle käsillään ilmavirtaa kasvoilleni ja opettamassa hengittämään. Voi sitä tilanteen koomisuutta.

Esitykseen olin valmistellut taustavideon (halleluujaa tästä mahdollisuudesta, ehkä yksi harvoista erittäin positiivista puolista koko kisassa), johon olin miksannut muokkaamiani kuvia, tekstyksiä "old cineman" tyyliin ja pari hyvin lyhyttä videopätää tukemaan esitystä. Musiikkinani käytin Tales of Narnian Lullabyä, joka sopi aivan uskomattoman hyvin sarjaan (ja jota olen aina rakastanut), Tschaikovskyn The Battle XIII Pähkinänsärkijästä miksailtuna ääniefekteihin ja Pirates of the Caribbeanin Calypsoa luomaan noitamaisen pahaa hallitsijavastustajani tunnelmia. Käytännössä kaikkea, mitä rakastan. Tschaikovsky: Ahh (pitkäaikaisin suosikkini nykyisestä musiikkimaustani). Soundtrackit: Ahhahh. Hans Zimmer: Earorgasm.

Jos joku ei ollut näkemässä tai kuulemassa esitystä, niin mainittavan arvoista esiintymisestä saattaisi olla, että minä todellakin tanssin baletin tyyppistä heilumista keskiosassa koko hommaa. Improna. HEHHEHEHEHEHHEHEHEHEHE. Tästä aiheutui järkyttävä stressi, joka ilman tuota melkein sunnitelmatonta (ja täysin harjoittelematonta) esitystäni ennen oli aivan minut särkemispisteessä. Esityksestä ilmeisesti suoriuduin ihan keskinkertaisesti. Ajoitukset harmittivat. Olisi pitänyt opetella muistiin jotain merkattuja kohtia, jolloin liikkua paikasta toiseen. En todellakaan ole varma, kestänkö nähdä esitystäni koskaan.

Vaikkakin.... Esityksen jälkeen sain varmaan kahdeltakymmeneltä eri ihmisieltä kommentteja sarjassa: "Hyvä/loistava/upea/vaikuttava/kylmätväreet nostattava/mietitty esitys. " Eniten kuitenkin huvitti ja ilahdutti kisan äärimmäisen symppisten ja ihanaisten tuomareiden kommentit, joista Rora sanoi olleensa melkein valmis lyömään vetoa, että olinko joskus harrastanut balettia. Vastaus kyseiseen kysymykseen, jonka myös tuolloin kerroin: Ei, en ole harrastanut balettia. Harrastin parisen vuotta breakdancea 12-vuotiaana, jolloin halusin ammattitanssijaksi. Pfft. Snort. Trollollol. Minä nauran täällä itsekseni koko ajatukselle itsestäni tytyssä. Old schoolin ajatkin kokivat päätöksensä kuusi vuotta sitten.

Esiintymisen jälkeen sain aikaan itselleni hyvän olon tunteen, joka kaikkosi totaalisesti seuraavana päivänä.

Syyttelin itseäni tuosta valheellisesta hyvän olon tunteesta päiväsaikaan: Pukuni ei ollut todellakaan tavoitteideni mukainen tai varsinkaan sellainen, minkälainen se olisi viikon enemmän aikaa kanssa voinut olla. Tiesin, että laatu oli aivan kamala, mutta salaa mielessäni toivoin edelleen sitä kolmatta sijaa, koska parikin ihmistä oli sanonut nähneensä minut kärkikolmikossa. Hassua, miten epätoivo saa kuvittelemaan päättömyyksiä. Kisassa oli kuitenkin mielettömän monta todella hyvin tehtyä pukua ja esitystä. Propsit heille. o/

Itse kisan järjestelyt olivat hyvin pahasti hakusessa: Aikataulut oltiin useammin kuin kerran ilmoitettu virheellisesti väärin, lavan takana emme melkein saaneet vesitarjoilua, koska ilmeisesti kukaan kisan järjestäjistä ei ollut edes ajatellut moisen tärkeyttä. Mammat meillä oli kuitenkin sopivasti kaikilla, jotka olivat pitämässä meistä huolta ja tsemppaamassa esitykseen. Minä muuten ihan tosissani en pidä siitä, ettei pukuhuoneeseen voitu järjestää mitään cosplayaajien tykötarpeita, kun ilmastointiteippiä, hakaneuloja, silitysrautaa ja kuumaliimapistoolia, toisin kuin esimerkiksi Cosplay Gaalassa. Kisojen juonnossa oli hieman jotain uutta ja lavalla luotiin siinä eläytymisen kautta toisenlaista viihdykettä yleisölle. Kuitenkin, haastattelut olivat mielestäni useimmiten melkein puolet liian pitkiä. Ryhmäcosplaykisassa tämä tylsyys oli potenssiin kaksi. Ymmärrän kyllä, että osallistujia oli tuskaisen vähän, mutta ohjelman olisi minusta voinut suosiolla jättää lyhemmäksi, eikä yrittää korjata laastarein väliin jääviä ammottavia reikiä.

Sen lisäksi totesimme porukalla myöhemmin, että ryhmäcosplaykisan olisi voinut aivan hyvin yhdistää procosplaykisaan ja palkita heistä vain kolme parasta. Onhan se kivaa, että on enemmän palkintoja ja paremmat mahdollisuudet voittaa ehkä jonkun mielestä, mutta näin pienellä osallistujamäärällä yhdistämisen olisi pitänyt olla mahdollista ja kaiken järjen mukaan myös se parempi vaihtoehto. Samoin showkisan, jossa oli muuten vai yksi, mutta ihastuttava ja palkintonsa ansainnut osallistuja, 11-vuotias Ichigo Momomiya, joka lauloi itse sarjan tunnarin livenä mikkiin. En ole varmaan koskaan nähnyt ketään noin rohkeaa tyttöä. Kukaan vanhempikaan ei ole vielä suomalainen Suomessa uskaltautunut laulamaan kolmisataapäisen yleisön edessä conissa, paitsi ehkä Kyuu Eturautti, jota ei lasketa. Palkintojen jako suoritettiin järisyttävän tylsällä tavalla: Kenenkään osallistujan pukua ei juuri esitelty, ainoastaan jälkeen päin, sen lisäksi perusteluja ei esitelty, eikä nimien julkaisemisessa edes yritetty saada aikaan mitään jänitettä. Tuomari perustelemaan lavalle olisi ollut minusta jotain niin paljon parempaa.

Lauantai illalla conin jälkeen tuomarit tulivat tosiaan, kuten aiemmin mainitsin keskustelemaan esityksestä. Puheeksi tuli myös, haluaisinko palautetta puvustani. Ellen olisin näin herkkä ihminen, olisin varmaan voinutkin pyytää sitä. TIesin, että jos pyytäisin sitä, saisin kuulla samat asiat, joilla olen piiskannut itseäni mielessäni selkään. Kuullessani sen joltain muulta teen sitä kahta kauheammin. Samaa olen kokenut aiemminkin. En siis syytä todellakaan asioista mitään muuta kuin vain omaa napaani. Täydellinen palautetilaisuus minulle olisi sellainen, jossa saisin ensin vastata itse kysymykseen: "Mitä omasta mielestäsi on puvussasi vialla?" ja sitten kuulla tuomareiden mielipiteet. Ehkä kysyn asioista jälkeen päin, ehkä en.

Sunnutain ohjelmaan kuului maskeerauspaneelin pitäminen kokoustilassa kello kahdentoista aikaan. Final Fantasy Fight karsi varmasti osallistujamääriä, mutta minä ja Ane-ue olimme tyytyväisiä siihen, että kiinnostuineita ihmisiä tosiaan tuli paikalle kuuntelemaan ja kyselemäänkin asioita aiheeseen liittyen. Minun hommakseni osoittui se tutuin ja helpoin: Jack Sparrow -meikki Jack Sparrow -cossaajalle, joka oli juontamassa molemmat cosplaykisat Kleopatran kanssa. Aikaan nähden olin suunnilleen tyytyväinen lopputulokseen, vaikka myöhemmin näinkin, että iholiima oli lähettänyt kuidut hieman repsottamaan ja niin edelleen. Tuntui kumminkin hyvältä, että tekeleeni ilmeisesti antoi hedelmää ja sai aikaan asteen verran uskottavamman Kapteeni Sparrown.

Tällä hetkellä en keksi enempää sanottavaa. On uskomatonta, jos olet jaksanut lukea koko tekstini. Matkani Bakaconiin oli olla virran vietävissä, samalla kun rautaisesti yritin saada pukuni kasaan. Lopulta cosplayn sirkus koki vihdoin ensi-iltansa onnistumisineen ja pettymyksiineen. Kaiken lavalle kuitenkin toi usko itseeni, toivo paremmasta huomisesta ja rakkaus pukuihin ja esiintymiseen. Tänään alkaakin seuraava matka tuleviin haasteisiin, jotka odottavat jo melkein nurkan takana. Tällä kertaa yritän saada aikaan jotain täydellistä. Samalla löysin jälleen jotain itsestäni, jonka olemassaoloon en ollut pitkään aikaan uskonut: Kyvyn tuottaa ihmisille elämyksiä.



Namárië,



Pumpkin



p.s. Muokkasin kammottavat kaksoisleukani kuvasta pois. Tässä on se ykkössyy minulla, miksi pudottaa painoa cosplayn vuoksi. Huomenna olisi sitten luvassa seuraavaa osaa COSPLAYlaihduttajan päiväkirjaan.

MAINOSTAN ja teitä kiinnostaa

Silkasta ihmisten puutteesta mainostan sunnuntaina TAMPEREELLA pidettävää vappucosplaypiknikkiä, kaiken keskiössä, jonne tosiaan on ilmoittautunut Tampereen katucosplayporukasta vasta vakio ja tämän lisäksi yksi toispaikkakuntalalainen. Haluamme hieroa suhteita uusien ihmisten kanssa, eli tulkaa..... tulkaa..... Ja tietenkin pitämän hauskaa cosplayn merkeissä!
ILMOITTAUDU mukaan. Saman voi toki suorittaa myös tänne, jos nimimerkkiä Anikista ei löydy.

COSPLAYlaihduttajan päiväkirja: Motivoidu!

21.4.2011

Pituus: 169cm

Painoarvio: 95-115kg

Kaksoisleuat: ON/off



Eilen kaikki meni pieleen netin käyttömahdollisuuksien suhteen iltapuolesta, joten tässä minä olen, melkein niin kuin lupasin, kirjoittamassa uutta osaa COSPLAYlaihduttajan päiväkirjaan.



Motivaatio, motivaatio, motivaatio

Moni varmasti ihmetteli, minne ihmeeseen koko juttusarja katosi. Eipäilemättä edes jonkun mielessä on käväissyt, että arvon blogisti on heittänyt heti alussa hanskansa tiskiin suurista sanoistaa huolimatta. Näin ei kuitenkaan ihan ole, vaikka varmasti läheltä liippasi. Painonpudotusprojekti cosplayn puolesta on ollut mielessäni joka viikon jokaisena päivänä. Ihmetykseksenikin se on johtanut yhteen asiaan: Todelliseen motivaatioon. Ehkä se johtuu siitä, että en ole aiemmin pyöritellyt koko asiaa mielessäni, taistellut ehkä päivän tai toisen mielihalujani kohtaan ja seuraavana jo löydän itseni kittaamassa suuhuni voileipiä, keksejä ja limsaa epäonnistumisesta syntyneeseen tuskaan.

Oikeasti ihmiset, ensimmäinen asia, mitä ihmisten pitäisi tarkastella valitessaan laihduttaa cosplayta varten, on motivaation lähde. Jos motivaatio on vääränlaista ja siihen päälle vielä löytyy niitä iänikuisia ongelmia itsekurin kanssa, koko hommasta tuskin tulee mitään. Näin olen todennut, ihan muutaman viime päivän aikana. Ennen kuvittelin, että painon pudotus on sellaista, että sitä vain sanotaan itselle, että nyt minä laihdutan ja lähden tästä kävelylle, enkä syö enää koskaan roskaruokaa. Valitettavasti se ei mene niin, vaikka niin asian todella moni itse laihduttanut muotoilee.

Mitä oli motivaationi ennen? Halusin laihduttaa, koska halusin näyttää hyvältä puvuissa, niin kuin kaikki muut. Koska halusin tuntea itseni hyväksytyksi cosplayaajana ja olin kieltämättä hieman uupunut "läski Jack" -kommentteihin. En halunnut antaa muille tekosyytä sanoa väärää sanaa minun puvuistani ainakaan sellaisesta asiasta, johon varsinaisesti ei yhden puvuntekoprosessin aikana voisi ollaa mitään mahdollisuuksia vaikuttaa. Sen sijaan minulla ei ollut kunnianhimoa näyttää varsinaisesti hyvältä. Halua oli ehkä sanoissa, mutta se jäi pelkästään niihin sanoihin.Tunne tasolla, jolla sanoille annetaan merkitys, sitä ei oikeasti ollut. Tätä motivaatiota kutsutaan ulkoiseksi motivaatioksi. On painonpudotus mahdollista ulkoisella motivaatiolla, en minä sitä sano, ollenkaan, mutta jos sitä ei tahdo tosissaan, siitä tuskin tulee mitään.

Motivaationi on muuttanut suorastaan aivan järkyttävän paljon viime aikoina. Pohtiessani syytä muutokselle, huomasin erään erittäin, siis erittäin mielenkiintoisen piirteen, joka yllättäen yhdistyi erittäin konkreettisella tavalla juuri minun motivaatiooni tehdä hyviä pukuja. Minulla ei ole edelleenkään kunnianhimoa näyttää hyvältä puvuissani. Sen sijaan motivaationi on näyttää juuri siltä, miltä hahmo näyttää, sisältyi siihen hyvännäköisyys tai ei. Käsittelen silmissäni lähdekuvia hahmostani ilman varsinaisia asioiden merkityksiä tunnekylmästi. Näen kaaren vyötärönkohdalla, siispä sellainen on oltava myös lopputuloksessa. Minun vartaloni on materiaa, jota muokkaan itseäni, niin kuin käsilläni muovailumassaa tehdessäni pukujani. Jokainen piirre puvussani on oltava kohdallaan ja nyt minä tiedän, että saan sen aikaan. Tässä, on minun taikani saada aikaan tuloksia ja muutoksia vartalolleni. Motivaatio, joka on sisäistä, itse perfektionismi -- sitä ei sovi rikkoa.



Perfektionismia

Miten saan itseni toimimaan on, että jätän tunteet kaiken ulkopuolelle. Perfektionismi on perfektionismia. Silti, tiedostan, että täysin täydellinen en koskaan voi olla, enkä varsinaisesti odota mitään tai aseta kirjaimellisesti tavoitetta, että tuolta minä sitten sinä ja sinä päivänä näytän. Lopputulos muokkautuu minun käsissäni nyt, tässä hetkessä ja lopputulos on sitten juuri sitä, miksi olen sen muuttanut tuomionpäiväksi. Jos joku syvällisesti ymmärtää tätä selitystä, niin tajuaa myös, että silloin ei ole oikeastaan ole edes avattuna mahdollisuutta virheellisyydelle. Ikään kuin... Perfektionismi olisi olemassa nyt ja tässä hetkessä, en välitä siitä, mikä lopulta on se lopputulos. Se on sen ajan "ongelma", jos se edes on enää siinä vaiheessa sitä.

Kommenteissa on pariinkin otteeseen otettu esille anoreksia, siispä jo siitäkin syystä ajattelin sen olevan myös olennaista otettavan tässä vaiheessa esille. En pysty millään tasolla sanomaan, että olisin joku ammattilainen anoreksiasta puhuttaessa, en tunne ketään, joka olisi kertonut syömishäiriöistään syvällisesti, enkä itse ole sitä kokenut. Kuitenkin varoituksen sanasena: Kun päässäsi ei pyöri enää mikään muu kuin syöminen ja liikunta, aletaan jo liikkumaan heikoilla jäillä, näin kylmästi yleistäen. Laihdutus ei myöskään toimi niin, että syödään naurettavan pieniä annoksia tai ei mitään, koska lopulta kroppa menee säästöliekille, jolloin syömästäsi ruoasta yhä suurempi osa imeytyy suoraan rasvakerroksiin. Ravinteita ei saada lähellekään tarpeeksi, luusto menee osteoporoosin (eli luukadon tilaan), jolloin luut ovat harvinaisen herkkiä, luiden napsahtelu poikki on erittäin mahdollista. Hiukset irtoavat, iho on kuiva. Ei hyvä. Jossain vaiheessa esimerkiksi silkka paastoaminen johtaa lihaksiesi syövyttämiseen.



Näin se toimii (ainakin toivottavasti)

No miten sitten pudottaa painoa turvallisesti? Toisin kuin yleisesti luullaan, ruoasta pitäisi muka karsia kaikki pois. Rasva, sokeri, suola. Jäljelle jää pupunruokaa. Mitään ei saisi syödä. Kevyttuotteet ovat television maaginen tapa saada sinut kapenemaan silmissä. Tämä on väärin, siis VÄÄRIN.

Ainoa tapa on karsia ravintoansa hiilihydraateista, eli sokereista. Kukaan ei tarvitse niitä. Niitä saa joka tapauksessa "tarpeellisen" määrän jo vihanneksista ja hedelmistäkin. Tai näin minä siis sanon (enkä yksin). Jätän kaikki mahdolliset lisäaineet ja ERITYISESTI laihdutustuotteet sivuun. Ruokavaliosta napsaistaan täten pois kaikki mikä sisältää jauhoja, eli leivät, pullat, pastat, sen lisäksi erityisesti riisi ja peruna. Eli mitä? Opetetusta lautasmallista repäistiin juuri 1/4 hevonkuuseen. Jälkiruoille ei juuri ole tilaa, mitä nyt tumman suklaan voisin kuvitella olevan vielä kohtuullisesti nautittuna suorastaan terveellistä. Olen korvannut makeanhimoni omaan liemeensä säilötyillä ananaspaloilla ja viinirypäleillä silloin, kun niitä on tarjolla; marjojen ystävä kun en niinkään ole. Tähän mennessä kummillekaan ei ole juuri ollut -- ihme ja kumma -- tarvetta. Vettä juon päivittäin runsaasti.

Tässä vaiheessa eniten mietityttää kalsiumin saanti. Koska juon runsaasti vettä, en jaksa juoda maitoa, joka on aiemmin ollut vakijuomani aterioinnin yhteydessä. Ja koska en syö leipää, mieleen ei useinkaan juolahda siivuttaa juustoa suoraan suuhun. Niinkö se muka pitäisi tehdä? Onko parempaa tietoa? Miten saan luustoni pysymään kestävänä?

Tämän hyvin pitkästi kirjoitetun ja pitkään odotetun tekstin päätteeksi en voi olla tiivistämättä vielä kaikkea yhteen lauseeseen: Tarkastakaa motivaationne. Ihan oikeasti. Tämä on mielestäni tärkein neuvo, jonka voin tässä vaiheessa kenellekään antaa. Ja vielä haluan korostaa, että tämän juttusarjan tarkoituksena ei ole kertoa, miten piirun tarkasti kaikkien pitää toimia. Kaikki ovat erilaisia, kaikilla on erilainen keho, joka toimii omalla persoonallisella tavalla. Samoin mieli. Meni sitten kaikki pieleen tai jotain oikein, koko jutun idea on kertoa konkreettinen tarina, josta joku voi ehkä oppia jotain tai ymmärtää enemmän. Vaikka tämän jutun nettii ja ruudulle saaminen kesti enemmän kuin oli kohtuullista, minä uskon hyvin lujasti, että tämä välissä oleva aika oli äärimmäisen tarpeellinen ja hyödyllinen minun kannaltani. Löysin vihdoin syyn parantaa elintapojani, enkä tietääkseni ole koskaan ollut näin itsevarma.

Seuraavassa osassa: No entä se liikunta?



Terkuin,

Pumpkin

Hyvässä ja pahassa

Tänään on ollut varsin tapahtumarikas päivä. Paljon hyvää, mutta myös pimeälle puolelle on menty ja se on vieraillut auringon paistattamassa loputtomassa vapaapäivässäni, joita on kesään mennessä peräti yhdeksän viikkoa jäljellä. Tai siis. Eurocosplaykisaan. Siihen perustuu ultimaattinen countdown, joka toivottavasti johtaa hyvin tärkeään tapahtumaan; minun tyytyväisyyteeni.

Uskomatonta kyllä, viime päiviin, pariin viime viikkoon saakka tämän cosplayuurtajan edessä on ollut pelkkää pimeää. Samaisesta syystä olen jättänyt COSPLAYlaihduttajan päiväkirjan täysin heitteille. Tällä kertaa LUPAAN, että huomenna tähän sählääjän pikselilaatikkoon ilmestyy teksti, joka pureutuu itse asiaan. Katsomisen arvoiseksi jää, uskaltautuuko itse bloggaaja puntarille, vai tukeutuuko peilin epävarmaan, joskin viralliseen voimaan.

Tämän päivän kohokohta lienee tekemäni jättikokoinen seinäkalenteri, jonka lopussa loistaa Eurocosplay kissan kokoisin kirjaimin. Lisään päivä päivältä lisää täytettä koho(stressi)kohtien lisäksi, jotta pysyn tavotteissani puvun valmistamisessa. [Näillä näkymin yksi stressinaihettaja, eli minun yo-mekkoni syntyy jo tässä vaiheessa minun käsistäni ammattiopistojen hakutilaisuuksia varten, joita tosin vielä näillä näkymin on tarjolla VAIN YKSI. Missä ne muut viipyvät, kysyn ma. (Masentava ajatus muuten, etten olisikaan saanut kutsua toiseen ammattikorkeista, joihin pyrin.) Ahh, miksi minä tähän tätä sössöä?!] Samaan syssyyn pitäisi syntyä loputkin Bakaconin kisapuvusta, jonne oikeasti jonkin ihmeen kaupalla sitten päädyin. Olen oikeasti ihan suu auki edelleen, miten saatoin yhden päivän aikana järjestää asiat näin hassusti. Ensin olin menossa Bakaan. Sitten en. Sitten oli taas. Sitten en varmasti. Ja nyt sitten näemmä olenkin. Unohtaa ei pukustressin keskellä erästä toista suurta pukuprojektia "asiakkaalle". Siihen toivoisi uhraantuvan vain neljä-viisi päivää, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan.

Stop. Haluaisiko joku opettaa minua olemaan stressaamatta, vaikka edessä onkin iso urakka? Kenties ottamatta liian suuria projekteja samaan aikaan? Stressikynnysten eron voin tunnistaa tältä päivältä, jolloin vuoristorata on kohdannut hurjimmatkin piikkinsä johdattamatta matkalaisiaan kuitenkaan nipin napin kuolemaan. Tällä hetkellä mennään aika nopeaa vauhtia, kun aivoni yrittävät käsitellä informaatiota yhä lisääntyvästä työnmäärästä.

Kas, kello on lyönyt jo keskiyön. Tänään on siis luvassa vielä kunnollinen merkintä siitä, mistä olen luvannut kirjoittaa kaikki nämä kuukaudet. Toiminta tunnustelun avulla alkoi oikeastaan vasta tänään.


For haunted pumpkins' sake, share you're wisdom,

Pumpkin

"Kuplivat kuplittu", quelq'un m'a dit

Tampere Kuplii meni uskomattoman hyvin. Loistava sää. Loistavia ihmisiä. Yhä loistavampi cosplayn taso. Mukaan tarttui hyvä mieli, pari toimeksiantoa ja kutsu pitää ohjelmaa myös Traconissa. Pukuni onnistui kohtuullisen hyvin aikaan nähden, (joka oli neljä päivää) enkä epäonnistuneista käsiaukoista uskalla oikeastaan edes valittaa. Bakaconiin kuitenkin pistän samaisen puvun A) paranneltuna B) täydennettynä. Materiaalikustannukset saavan kiristelemään hampaita, raha kun on pahasti tiukalla jälleen kerran. Samoihin aikoihin pitäisi kustantaa matkat tietenkin Piekamäelle, todennäköisesti matkat hakutilaisuuksiin eripuolille Suomea ja matkat Helsinkiin Pirates of the Caribbeanin ensi-iltaan. Heissulivei, hyvin menee.

Takaisin Kupliiseen. Vaikka Kuplii oli oikein mukava kokemus tapahtumana, raapimaan jäi hieman itse otakukansalle suunnattu ohjelmatarjonta, joka tiivistyi kahteen ohjelmaan, eli cosplaykisaan ja maskeerauspaneelin, joista jälkimmäisen olin Ane-uen aloitteesta hänen kanssaan yhdessä järjestänyt. Villi veikkaus, että mahdollisesti jo ensi vuodeksi koko mangateema koitetaan hienovaraisesti pudottaa kokonaan pois? Kisassa yleistaso myös tuomareiden mukaan oli noussut kovasti ja sen huomasi. Finaalikymmenikön joukosta nousi esiin parikin suosikkia, joiden väliltä oli vaikea päättää, ketä sitten oikeastaan mennä äänestämään. Wholy awesomeness versus parempi yleisvaikutelma. Kumpi voitti? En kerro. Pukuja voitte äänestää itse Aamulehden sivuilla.

Henkilökohtaisesti päärooliin asettui tietenkin maskeerauspaneeli, joka oli yhtä eeppistä sählinkiä minun osiltani. Varastin puheenvuoroja, huomauttelin jatkuvasti ajan loppumisesta, hoin sanaa "tosiaan", en uskaltanut meikata meidän ekaa mallia ja lopulta yksi jäi meikkaamatta kokonaan. Huoh. Anteeksi tästä kaikesta. Siitä huolimatta sain sen käsityksen, että yleisöllä oli ainakin naurujen perusteella hauskaa säheltelymme ansiosta. Palautetta saa toki antaa, sillä kaipaammekin kehitysideoita Bakaconia varten, jossa pideään samainen maskeerauspaneeli hintsusti organisoituneempana. Myös sisällöllisiä muutoksia voisi olettaa olevan luvassa.

Henkisestä että fyysisestä uupumuksesta huolimatta täänään alkoi heti seuraavien pukuprojektejen suunnittelu, ensisijaisesti Lulun, jonka tekemisestä jo haaveilen. (Minähän EN pelannut tänä aamuna FFkymppiä kuola valuen) Lulua ennen uusia pukuja tulee korkeintaan yksi, ja tämän yhden toivoisin olevan Haibane Renmein Rakka. Viime aikoina olen oppinut, että pukulupauksia ei kannata tehdä liian aikaisessa vaiheessa.

Blogiin en ollutkaan kirjoitellut pitkään aikaan, pahoittelen kaikesta! En edes jaksa esittää tekosyitä.


Kuuluilemisiin,

Pumpkin

Mitäs Fantsua? Pumpkin vloggaa.

Pumpkin vloggaa ehkä ensimmäistä ja ehkä viimeistä kertaa. Pölinöitä Lulusta ja ensi kesästä. Ei tarvitsekaan kiinnostaa.

Sitten kun peruukki ajaa taas asiansa.

Stressin kauneimmat hetket

Stressiä. Sitä se cosplay teetää. Ajattelin kirjoittaa "pikaisesti" miltä kyseinen tila tuntuu, sillä sitä koen juuri nyt ihan tarpeeksi runsain mitoin kuvaillakseni tunnetta realistisesti. Kuvitelkaa huonosti nukkunut flunssakuumeinen raato aamutakissa ompelukone vieressä suljettuna, toisella puolella viidestä metristä puuvillakangasta koostuvaa kasa mytyssä lattialla. Se olen minä. Pää sekaisin, melkein pyörryttävässä tilassa neljän tunnin ompelusessiosta, jonka tuloksena on ainoastaan 7 vekkiä 200 saumaa vaativaan kaapuun. 14/200. Jippii. Jokainen sauma hartiasta lattiaan.

Puurran samaan aikaan toiseen pukuun tulevan korsetin parissa, joka pitäisi saada huomenna valmiiksi. Huomaan, että metallivanne, jota olin luvannut luovuttaa korsettia varten vanhasta vannehameestani on kadonnut mystisesti, enkä millään muista, mitä kyseisille nyyteille on tapahtunut. Haen alituiseen tiedostamattomasti jotain aivan muuta tehtävää, kuin tätä tehtävän paljoutta, jonka täytyisi olla valmiina seuraavaan torstaihin mennessä. Lopulta päädyn istumaan tekemättä mitään pitkiäkin aikoja, johtuen syyllisyydentunnosta, jota 'kokisin', jos tekisin näitä kiellettyjä asiota. Todellisuudessa syntisempää on olla tekemättä mitään. En edes huolla itseäni, mitä nyt välillä katsoin jotain syötävän oloista napostetavaa alakerrasta.

Oikeasti, mitä tarvitsisin, olisi loikoilua sohvalla television edessä, viltti päällä ja mehulasi kädessä, jotta saisin tarpeeksi energiaa huomisen tavoitteiden täyttymiseen. Olenhan saanut tänään aikaan asiota ihan mukavastikin, mutta en kuitenkaan tarpeeksi. Se saa minut kokemaan häpeäuupumusvihahämmennystä. Hämmennys ja sekavuus ehkä päällimäisinä. Huomisen jälkeen koittaa koulun yo-kuunteluiden stressaamisen lisäksi kolmen metrin kangasta kuvioimisella ja koko mustan kangashässäkän loppuun ompelemisella.

En koskaan stressaa tehtävän paljoudesta, ainoastaan ajan loppumisesta. Huonosta olostani syntyvä tunne ei syytä ystäviäni, jotka pyysivät minut tekemään heidän pukunsa, vaan omaan napaani, oli se sitten aiheellista tai ei. Tai kyllähän se on. Minun olisi pitänyt toimia juuri silloin, kun olin suunnitellut. Olen ihan näillä hetkillä burn outissa. Mikäli huomenna saan tavoitteikseni asettamani asiat ajettua loppuun asti, saatan tästä vielä saada kunnon boostin, jolla taistelen tieni loppuun asti.

Lopulta aamutakillinen raato päättää pikaisen tilannekatsauksen jälkeen tehdä kaikille palveluksen ja viettää lopun iltaa vapaata parantaen itseään seuraavaa päivää varten. Ehkä sitten sakset ja kangasta kädessä, kenties.


Pumpkin