Euro Cosplayn kohtalo

Koska olen näemmä aika kitkutteleva itseni ilmaisija, suosittelen katsomaan videon tosiaan loppuun. Ja pahoittelut videon laadusta! Pitäisi saada joskus kunnon kamera. Tai vaikka se kohtuullinen kamera vain toimimaan.

Euro Cosplay pohdintaa ja 10 tekosyytä, miksi en lähde lenkille juuri nyt.

Harhar, Euro Cosplayn Suomen karsinnat ovat kovasti lähestymässä ja tällä hetkellä vietän aikaani pureskellen kynsiäni ja ratkoen kallista ja käyttämätöntä aluspaitaa puvun tukirakenteiden avuksi (hyöm., kyseinen valmisvaate on ensimmäinen ja viimeinen tässä puvussa). Itken henkisesti verta, vaikka paitakaan ei ole minun maksamani.

Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä olen kokenut tämän tason kilpailuihin osallistumisen alusta asti ahdistavana ajatuksena. Se ei tarkoita sitä, ettenkö haluaisi sitä, mutta suoraan sanottuna en uskalla haluta. Silti järki pakottaa ottamaan ensi askeleet eteen päin.

Tämä puku oli ensimmäisen kerran tarkoitettu käytettäväksi World Cosplay Summitissa. Viikkoja vain muutaman tunnin yöunilla yritin puristaa puvun kasaan, jonka valmistumista tahdoin todella paljon. Viimeisen yön pikkutunneilla vielä kuvittelin, että saan puvun kasaan. En vain suostunut myöntämään itselleni, oikeastaan kielsin totuuden sen valmistumattomuudesta täysin. Kun auton olisi kahden tunnin päästä pitänyt olla viimeistään lähdössä Pasilaan, oli pakko sanoa ääneen, että puku ei valmistu ja tapahtumasta tulisi katastrofi, jos sinne edes yrittäisi lähteä. Tuon tajuamisen kauhukuvat kummittelevat mielessäni edelleen. En missään nimessä halua joutua enää samaan tilanteeseen toiste, vaikkakin sama on toistunut myös kerran jälkeen päin ja kun sitten Lulua halusi lähteä korjaamaan, aika tyrmäsi tarkoitukseni jälleen kerran. Pettymyksiä pettymysten perään. Pettymys yksinkertaisesti siitä, että kaiken kätetyn ajan ja jaksamisen jälkeen en vain koskaan ehdikään saamaan taitojani juuri sellaisinaan näytteille.

Tiedän, että kaikki on kiinni minusta itsestäni. Luulen, että olen vihdoin kuitenkin oppinut läksyni tiettyjen asioiden suhteen, kuten että puvussa on aivan pakko muista tietyt käytännöllisyyteen liittyvät asiat ja puku on yksinkertaisesti aloitettava ajoissa. Ja jos ei aika riitä, niin sitten osaa lopettaa, ennen kuin viimeisenä yönä ennen conia saa hermoromahduksen.

Olen ollut hyvin avoimena osallistumisistani kisoihin, mutta en kuitenkaan ole paljastanut isojen kisojen pukujani vähään aikaan sisäpiiristä ulkopuolisiile. Siihen on syy. Hahmovarastaminen ei ole minkäälainen nimikkeellinen rikos tai eettisesti epäilyttävä asia, mutta niin on tehty minua kohtaan jo ihan useammin kuin kerran. Eikä sitä voikaan kutsua varastamiseksi tai kopioimiseksi, se on vain todella turhauttaavaa ja ärsyttäävää, varsinkin kun asettaa itselleen alkujaankin suurehkot paineet. Stressin huippupisteessä ei halua huomata, että joku muu on tehnyt saman puvun varsinkaan niin, että siitä saa sitten syyttää itseään.

Olen kerran miettinyt aivan tosissani, olenko liian tukeva osallistumaan cosplaykilpailuihin. Katson kyllä aina hieman hahmojen päälle, että kuinka helppo niissä on piilottaa ja tasapainottaa muotojani, mutta se jäänee siihen. Hahmojen suoraviivainen valinta koon perusteella ei ole koskaan ollut vaihtoehto, koska jostain kumman syystä tukevista hahmoista ei tehdä kovin mielenkiintoisia tai monitasoisia oikeen missään sarjassa. Pahin pelkoni lienee se, että vaikka kuinka onnistuisin pukuni kanssa, en voisi koskaan esimerkiksi sijoittua tai menestyä muuten kisassa. "Muuten kiva, mutta et ole lähellekään hahmosi kokoinen." Tiedän tuomarointipolitiikasta sen verran, että Suomen normaalikoko voi vastata Japanin normaalikokoa (eli meidän S:ssää) ihan hyvin. Mutta entäs kun on kyseessä ylipainonen cosplayaaja niin kuin minä? Tekeekö ylipaino hyvistäkin cossaajista ylijäämää?

Taistelen suhteeni liikkumiseen ja syömiseen kanssa joka päivä ja joka tunti, vaikka kyseessä onkin ihan terve muutos, jota ajatuksissani haen. Pointtina olisikin lähteä ajatuksista tekoihin. Liikkumiseni on ollut tässä jo aikalailla viidettä vuotta mentaalisella linjalla. Tänään tuli hyvin lyhyt hyvä hetki, jona vähän alle puolittain päätin aikuisten oikeasti lähteä lenkille. (Prosentit ovat yleensä parhaimmillaan 15% luokkaa) Mutta sitten löytyy aina syitä. Tekosyitä.

1. Ulkona on keskitappoliukas keli.
2. Pelkään/tiedän ahdistuvani lenkille lähtiessä, sitä tehdessä ja sen jälkeen.
3. Pelkään saavani astmakohtauksen.
4. Koulujuttuja ja EuroCosplay-juttuja pitäisi kuitenkin tehdä jokaisena pienenäkin hetkenäni (vaikken siitäkään huolimatta tee).
5. Siellä on hyvin pimeää ja paljon hiippareita.
6. Siellä on kylmää.
7. Pelkään, että lenkki jää taas viimeiseksi kerraksi ennen Kisaa.
8. Sitten joutuisin menemään suihkuun kahtena päivänä peräkanaa ja hiukset alkavat rasvoittua.
9. Pelkään saavani paikkani todella pahasti kipeiksi ja moneksi päivää, jos harrastan yhtään liikuntaa. (<--- liikunnan idea..... _b)
10. Kengänpohja lerpattaa.


Kuten sanottu, tiedostan, enemmän tai vähemmän, että tässä on iso kasa tekosyitä, joihin minä voin omalla ajattelullani vaikuttaa. Tätä on vaikea myöntää, mutta oikeasti tarvitsisin jonkun, joka pakottaisi minut lähtemään lenkille. Cosplaypakokauhujen ajattelu ja itseviha ei näemmä yksinään riitä.

Seuraavalla kerralla lähestyn Euro Cosplayta valmistuvan pukuni näkökulmasta ja saatan jopa laittaa jonkinlaista epämääräistä kuvaa valmistuksen alla olevista puvun osista.


Ensi kertaan,

Pumpkin

Cosplaycook

Olin kirjoittamaisillani paluustani kauhistusten vidakkoon, mutta sen sijaan tein sen, minkä yleesäkin: Juoksen häntä koipien välissä tekemään aivan jotain muuta. Mikä vain käy; koulustressi, syöminen, päätös siitä, että tänään pidän rentoutumisillan, jotta huomenna jaksan.

Ehkä jokin kohtalon tapainen tai kenties onnenkantamoinen laittoi sormensa peliin, koska tartuin toissa iltana täydellä päättäväisyydellä siskoni ostamaan ruoanlaittoelokuva Julie&Juliaan, kun maalaushommat olisivat odottaneet oman huoneeni puolella. Ja arvatkaa mitä? Koin ehkä joka toinen minuutti samaistumisen tunteita elokuvan päähenkilöä kohtaan. Siis, cosplayhan on tunnetusti ranskalaista ruoanlaittoa. No ei nyt aivan. Julie&Julia kertoo tositarinan Juliesta, joka harmaan arjen ja todellisuuden keskeltä löytää itselleen uuden harrastuksen: Ruoanlaiton, tavoitteen ja blogin tavoitteenaan valmistaa kaikki respetit häntä inspiroivan Julia Childin kuuluisasta keittokirjasta yhdessä vuodessa ja sitten raportoida niistä perustamassaan blogissa nimeltä Julie&Julia.

Pystyin heti soveltamaan tätä yhdistelmää omaan elämääni, jossa ainesosat olisivat: cosplay, tavoite, blogi ja inspiroijina eräät tietyt loistavat cosplayaajat Suomesta ja maailmalta. Ihailun kohteikseni voitaisiin asettaa myös muutama muunkin nimen, päälimmäisenä Colleen Atwood, maailman paras puvustaja (tietenkin vain minun ja muutamien muiden tuhansien mielestä.)

Katselmuksen aikana onnistuin nauramaan aivan järjettömästi vakavissakin kohdissa siitä ilosta, että hei, näin on mullekin käynyt, tällaiseksi muutun puvunteko prosessien aikana aina toisinaan: Itkupotkuraivareita, ahdistusta, sosiaalisen elämän ja -suhteiden kärsimistä, koulusta ja töistä lintsaamista. Silloin kun menee huonosti, paras sana kuvaamaan mahtavailevaa harrastajaa on se kauhea akka, sitten poikaystävä melkein häipyy lopullisesti tai äiti uhkaa potkia ulos kotoa ja blogiinhan sitä piilovittuilua lopulta löytää itsensä kirjoittamasta. Ruokapaloi Juliella pohjaan, kun hänellä olisi ollut mahdollisuus tehdä vaikutus kuuluun toimittajaan. Näin on minulle tainnut käydä tässä viime aikoina ihan muutaman kerran muutaman vuoden sisään.

Miten oikeastaan tähän paskan taivaalta satamiseen oikein päädytään? Cosplay, siinä missä Julien ruoalaitto harrastuksena tosiaan pitäisi olla hauskaa. Alunperin "huviksi" aloitettu harrastus muuttuu melkein yhtä tärkeäksi kuin hengittäminen. Äitini jaksaa naljailla siitä, että onkohan tämä kaikki tosiaan sen kaiken romahtelun arvoista? Joskus on. Toisinaan se jopa kuuluu asiaan.

Jossain vaiheessa elokuvaa Julien kohtaamien romahdusten jälkeen jouduin vaihtamaan asennoitumistani elokuvaan. Tästä eteen päin tie oli vielä minulle tuiki tuntematon. Ei ole ollenkaan itsestään selvää, että oma kenenkään muunkaan tie päättyisi samoin, mutta lopulta ainakin Julie pystyy tavoitteeseensa, josta seuraa mediaryöpyytys, toisin sanoen, se voisi olla ylipäätäiseen onnistumiseen haaveidensa täyttämisessä. Cosplayssa tosin kaikki on aika paljon enemmän itsestä kuin tuurista kiinni tai siitä, kuinka moni ihminen seuraa blogiasi. Siihenhän en blogin enkä cosplayn kohdalla millään tavalla kuitenkaan tähtää. Lukijoiden laatu on tärkeämpää kuin määrä. Minun tavoitteeni on tehdä hyvää ruokaa. Siis pukuja.

Voisin sanoa olevani temässä eränlaisen come backin partaalla, koska aion viimeisen neljän kuukauden "pukutaukoilun" jälkeen saattaa suurprojekti Lulun vihdoin päätökseen. CosplayGaala. Siellä tavataan. Huoneeni on joutunut pyörremyrskyn uhriksi nimeltä Henniina, Lulu ja härän raivo. Toivon hetkiä on ollut ihan lupaaviakin tähän mennessä, tosin ainut projektissa tällä hetkellä eteen päin vievä on aikataulujen perässä epätoivoisesti laahautuminen.

Niin kuin monesti aiemminkin, olen tullut kisaamaan palkintopallista, eli todellisuudessa kisaan omien sisäisten pirujen voittamisesta. Kaksi viikkoa. Puku on jossakin määrittelemättömässä kunnossa, enkä koe olevani täysin henkisesti vielä valmis jatkamaan, mutta jos joskus sen jatkon on tultava niin heti. Muuten lykkään deadlinejen ja epäonnistumisen pelkojani loputtomiin. Tämän blogitekstin julkaiseminen sinetöi päätökseni.


Back is the 'o desperate and hazy hatter,

Pumpkin

P.S. Aion päivittää ulkoasun "lähi"aikoina.