Cosplaykarkkia Burtonin ystäville!

Sadomasokismin alkeet suunnitelmien muodossa

Tähän väliin halusin töräyttää postauksen kasasta pukusuunnitelmiani, joiden toteuttamisesta haaveilisin totta kai jo ensi vuonna. Muistoja samankaltaisesta postausta kaivelin harmaiden aivonystyröideni joukosta tuossa aiemmin ja päädyin kuitenkin siihen lopputulokseen, että vaikka tällainen jo olisikin, halusin päivittää Cirque du cosplayihin rankatumpaa versiota.

Osittain tämä listailuinnostus johtuu puhtaasti siitä, että en malta päästä seuraavan projektin kimppuun. Peräti kaksi pukua pysyvät hiljaisina tapahtumiinsa asti, mitä nyt kerron _jo nyt_ ensimmäisen vihjeen Euro Cosplay -puvustani, jota olen pimittänyt muutaman vuoden.

-2012-

Ei se teitä oikeasti yllätä.

Kuvan värit ja fontit liittyvät tai sitten eivät liity pukuni teemaan. Derp. Gaalalta ei ole muuten vieläkään tullut ensimmäistäkään kisameiliä, vaikka sitä piakkoin luvattiin. Siispä jos tiedät asiasta enemmän, avaa suusi.

-2013-

BKI - Yõjirõ Akizuki

Animemiesvoimaa Frostbiteen! Tukka löytyy, piilarit tilauksessa. Yleensä mokomat antavat puvun tekoinnolle sen ensisysäyksen. Oikeastaan toivon Gaalasta sijoitusta, koska ylimääräinen raha ei tätä projektia varten olisi yhtään pahitteeksi. Vaikka hakamat onkin helppo ommella, niin kangasta tulee kulumaan jonkin verran. Lippujen kanssa tulen odottelemaan mahdollisimman lähelle ajankohtaa ja hankin ne joltain poloiselta, joka ei pääsekään paikalle. Rahapussin nyörit ovat aina kireällä, kun sattuu olemaan opiskelija.

Jos alkaisin rohkaistumaan taas kisaamaan, niin voisin pelkästä periaatteesta pistää ilmoittautumisen sisään tätä tapahtumaa varten heti kun mahdollista.

Soul Calibur IV - Hildegard von Krone

 Otsikko saattoi saada inspiraationsa tästä hahmosta ja tästä puvusta. Projekti voi kaatua lopulta siihen, etten löydä sopivaa matieriaalia tätä kolttua varten, mutta yritän pysyä optimistisena.

Ihan huvikseen suosittelisin zoomailemaan kuvaa ja löytämään puvusta alueet, joissa _ei_ ole kuviota... (myös vuorista löytyy kiva pikku printti) Voisin vaikka joululomani kuluttaa pelkän kontaktimuovin ja saksien kanssa... Kolminkertainen hurraahuuto sapluunoille. Ja kun ottaa humioon, kuinka paljon kankaan tuputtelua siveltimillä, sienillä ja ties millä välineillä tulee sisältymään tämän puvun valmistukseen, olen rikkonut uhkaukseni, jonka tein viime kesänä: "Ei enää ikinä tätä määrää maalaamista."

En millään raaski vielä luvata mitään tiettyä tapahtumaa tälle puvulle, koska mitä vain voi esimerkiksi tämän hetken ja helmikuun aikavälillä muuttua. Haaveilin Bakaconista, mutta sehän nyt olisi aivan tyhmää -- Vai mitä? ;D

Kuroshitsuji - Madam Red

 

 Sametin hinta ja määrä tulevat kauhistuttamaan... Madam Redille en nyt ole vielä suunnitellut mitään tiettyä tapahtumaa. Aikoinaan tosiaan valmistin Madamin tanssiaismekon hiukan jännemmällä lopputuloksella, joka kaivelee mieltäni aina silloin tällöin. En enää jaksa korjailla kyseistä kolttua, joten luulen sen cosplaykirpparoituvan lähiaikoina. Ehkä se kompensoisi tuskaani sametin hinnasta?  Puvunhan voisi valmistaa jostain toisestakin materiaalista, mutta sattumoisin hiljattain Tampereella avatun uuden Eurokankaan punainen puuvillasametti ehti jo kirvoittaman tietynlaisia haavekuvia lopputuloksesta minun mielessäni. Yh.

Itseluottamustakin tekemiseen löytyy hintsusti enemmän, koska olen oppinut kaavoittamisen ja kuosittelun jalon taidon, joista on oikeasti hyötyä pukuja tehdessä. Oikeastaan huvittaa aika paljon, millaisilla tekniikoilla sain vaatteet ennen viime vuotta sopimaan päälleni. Yllättäen kaavoittelu voittaa toisinaan aikaa ja hermoja, ja lopputulos on ehdottomasti parempi. Näin siis minun kohdallani. Lempiyksityiskohtiani tästä puvusta ovat muuten nuo kengät. Ihanat.

Ja sitten se turha vihje, joka ei paljasta puvustani juuri mitään. Monet ovat kritisoineet ylläripukujen pointtia. Minusta niissä on pointtia. Kuulun itse niihin henkilöihin, jotka stalkkaavat haukkana muiden pukuilijoiden projekteja, erityisesti, jos ne ovat salaisia. I guess that's the way the cookie crumbles. Joka tapauksessa, vihjeenä: Hahmo on nainen. Eikä tämä tietenkään paljasta yhtään mitään. Se poisti ainoastaan noin 55% muista hahmomahdollisuuksista, jos leikitään, että 10%:lla hahmoista ei välttämättä ole selkeää sukupuolta. Toinen teitä harhaanjohtava vinkki tulee myöhemmin.

Stalkkaamisesta puheen ollen, minulla on myös Twitter-käyttäjä, jota kannattaa seurata, jos on yhtä haukka kuin minä. Cosplayaiheesta ja siihen vähän muitakin höpinöitä liittävä tilini löytyy niinkin yllättävästä osoitteesta kuin:

https://twitter.com/HenniinaIsoaho

Cosplayrentoilu on minun osiltani pian ohi. On jälleen kunnianhimoisten projektejen aika.


~Pumpkin

Tracon 2012: Parhautta osa 1/2

Hei, dorkat!

Tracon loppui käsittäkseni vasta noin nelisen tuntia sitten ja tässä olen, kirjoittamassa. Ihan vain siksi, että ajatuksia pukkaa ja ne on laitettava muistiin ennen kuin katoavat.

Ensiksi haluan kiittää kaikkia ystävällisiä ja ihania ihmisiä, jotka pitivät kuka milloinkin seuraa tapahtuman aikana. Toisekseen, haluan onnitella yleisesti koko cosplayharrastajaskeneä siitä, että tänään koettiin Suomen tähänastisista cosplayesityskisoista se paras. IKINÄ. Sen lisäksi, että keskitaso oli hyvä, joukkoon mahtui myös yksi EPIC OVER 9000 -tapaus, jota emme tule koskaan, ikinä unohtamaan. Tai vaikka osa sen unohtaisikin, niin minä en tule olemaan yksi heistä. Tätä lisää, kiitos. Totta kai ensimmäinen sija heille tipahti erittäin ansaitusti, ja kuten Rora palkintojenjaon yhteydessä mainitsikin, tuon esityksen näkemisestä olisi ollut valmis myös maksamaan. Tuli lähes sääli niin paljon vaivaa nähnyttä porukkaa kohtaan, sillä palkintona olivat tasan yhdet mitalit per naama. Samaa aiemmin mainittua henkilöä täytyy myös kiittää siitä, että vihjaisi esityskisan olevan katsomisen arvoinen. Ajatella, että kaikki tämä olisi saattanut jäädä minulta väliin.

Sunnuntain kisojen yhteydessä tapahtui yksi pienen pieni juttu. Menin nimittäin lyömään vetoa. Kyllä, näinhän kaikki parhaat tarinat alkavat. Aiheena oli esityskilpailun ryhmien sijoittaminen oikeaan kolmen parhaan järjestykseen, sekä tietenkin valita sinne oikeat ryhmät. Muut sijoitusarvauksethan näin ohimennen mainiten menivät muuten oikein, mutta sitten tuli töppäyksen aika. Siis minä, kaiken maailman Vocaloideja ikuisesti vastaan kinnannut ihminen sanoin suoralla naamalla esitysten Lukan kuuluvan kolmen joukosta toiselle sijalle, koska tanssiesityksenä kokonaisuus oli mielestäni vaikuttava ja laulusyntetisaattorillensa uskollinen. Täten, rangaistuksekseni vedon häviämisestä, kohtaloni näyttää taikajuomien professorilta mekossa. Aikaa toteuttaa puku on yksi vuosi.

Ketäköhän tästä saa syyttää? Minä vain kysyn. Ei vaan. Kyseessähän on varsin eeppinen ja seksikäs ilmestys, jonka toteutuminen on vahingossa sinetöity. Puvun harkitsemisesta jo aikaisemmassa vaiheessa ei tunnusteta mitään.


Lauantaina pidin aiemmin mainostetun luennon ylemmästä aiheesta, josta edellisessä tekstissä oli mainintaa. Tuostakin huolimatta, sali tuppasi jäämään melko vajaaksi. Ohjelman ajankohta oli melko epäonnistunut, sillä kuulin melkoisen monelta ihmiseltä heidän skipanneen sen tästä syystä pois päivän ohjelmastaan. You know what? Menetitte paljon. Pystyn jopa sanomaan itse näin, oih, teitä kurjia. Mutta ei huolta! Koska olen armollinen, ajattelin tarjota ohjelmaa muokkauksineen myös johonkin toiseen tapahtumaan. Tulen myöskin täten jättämään ohjelman tekniikkaosuuden vähemmistöksi ja teen siitä todennäköisesti kaksiosaisen jutun Cirque du cosplayhin sillä ajatuksella, että sitä voivat sitten kaikki hyödyntää tulevaisuudessa ihan omin avuineen.

Toisessa osassa sitten tarkempaa analyysiä cosplaykilpailuista sekä omasta puvustani kuvien kera. Proffa kuittaa ja tainnuttaa itsensä pahnojen pohjalle.

P.s. Miksi en kyllästy?!

"Cosplayesitykset, nuo kisalavojen lyhytelokuvat" Traconissa!

Jos menette vilkaisemaan Traconin ohjelmakarttaa, niin sieltäpä löytyy kuin löytyykin ohjelma varustettuna minun nimelläni. "Cosplayesitykset, nuo kisalavojen lyhytelokuvat". Otsikon mukaisesti, aion käsitellä cosplayesityksiä lavaepiikan (epiikan siksi, että eeppisyys alkaa olla tylsä sana. Lue siis= lavakerronan) kautta ja soveltelen sen kanssa muutamalta viestinnän kurssilta haalittuja oppejani. Tarkoituksena on ihan oikeasti, että ihmiset omaksuisivat luennoltani mieliin iskostuvien cosplayesitysten rakentamiseen vaadittavia teknisiä taitoja ja myöskin työntäsivät eteen päin mielensä rajoja. Palikasti sanottuna, käymme siis läpi cosplayesityksen tekovaiheet aivan uudesta näkökulmasta. Kaikki vain mukaan, luulen, että melkeinpä jokainen lavalla pyörähtänyt tai sitä suunnitteleva voi luennosta saada jotain uutta irti.

Luento järjestetään heti lauantain cosplaykisojen jälkeen kello 20:00 Sonaatti 1:ssä.

Odottelen teitä siellä,


Pumpkin

Novellisarja alkaa! Ensimmäinen osa: Conitea

Disclaimer: En omista tarinassa ilmeneviä hahmoja. Muilla henkilöillä ei myönnetä tarkoituksellista yhteyttä todellisuudessa eläviin ihmsiin. Lyhyistä julkaisuväleistä ei anneta takuuta, eikä kirjoittaja ota vastuuta mahdollisista kirjoitusvirheistä ja roskislaadusta. Ei huumorintajuttomille.



  Tarinamme alkaa siitä, kun Pocky-kuormaa kantava, hengästynyt työvoimavastaava juoksee erään tapahtuman järjestämistä koskevaan kokoukseen. Tarjolla on vuoden takaisesta conista pipareita ja joku on kaapinut kaappinsa pohjalta hajanaisia teepusseja pöytään, kun työvoimavastaava kiiruhtaa ovesta sisään. Yksi vastaava leikkelee paperitähtiä kopiopaperista ja muut tuijottavat tylsistyneinä pöytään, toiset kattoon tai lattialle.
  -Olenko myöhässä?
  -Aaah, hyvä, herätys kaikki, Pocky-lähetys on täällä! Et vielä. Ja jos totta puhutaan, niin minäkin olin tänään möyh--- Sparsa, voisitko ystävällisesti laittaa tuon animen heti alkuun pois. Se häiritsee nyt tätä kaikkien keskittymistä tosissaan. Ettei taas kävisi, niin kuin viime vuonna.
  Pienen läppärin ympärille keskittyneet katseet herpaantuvat, keskimmäinen painaa kannen kiinni tuhahtaen ja jää tuijottamaan puheenjohtajaa tympääntyneenä. Puheenjohtaja on koko tapahtuman, Nyanconin, pääjärjestäjä Nivala.

  -No niin, kaikki. Olisi aika kääntää katseet taas seuraavaan coniin, joka lienee pystyssä taas viikon päästä, kun me painetaan täällä töitä niska limassa. Meillä on nyt kuitenkin muutamia asioita läpikäytävänä ennen kuin voidaan edetä asioissa pidemmälle. Kuten me kaikki tiedämme, viime vuonna meillä oli conissa Tapaus, jota kukaan ei olisi halunnut sattuvan tai enempää käsitellä. On kuitenkin meidän velvollisuuksiamme varmistaa, että pohjimmaiset syyt tapahtuneeseen on selvitetty ja että sama ei tule enää toistumaan.
  -Mikä ihmeen tapaus? Sori, mä en ollut coniteassa mukana viime vuonna, kun olin vaihdossa Japanissa, ähkäisee pieni ääni pöytärivin takanurkasta. 
  Siihen päättää vastata Wänricci, joka coniteassa tunnettiin vähän, mutta asiaa puhuvana ota-konkarina:
  -Meillä oli täällä häirikkö. Joku conkävijä oli päästänyt itsensä hieman valloilleen. Kurkistellut tyttöjen hameiden alle, heitellyt räjähteleviä banaaninkuoria ja muuta vastaavaa, eikä muuten ollut rannekettakaan hallussa. Järkkärit sitten taluttivat sen ihan pollareiden käsiin asti, sen verran vaikutti olevan ruuvit kuitenkin löysällä. Joku veikkasi nuoruusiällä alkanutta Alzheimerin tautia. Tai alkoholismia.
  -Niin, ei ole tullut mitään erillisiä yhteydeottojakaan sinitakkien puolesta, joten paras veikkaus oli tosiaan, että oli kaveri karannut jostain laitoksesta. Gurmeri soitti niille, mutta sanoivat vain, että homma oli heidän hallussa, eikä meidän tarvitsisi ottaa asiaa sen kummemmin enää huoleksemme.
Siihen jatkoi edelleen hieman myöhässä ollut ja edelleen hengästynyt silmälasipäinen Ottimus:
  -Mutta otetaan kuitenkin nyt sen verran, että varmistetaan, ettei sama enää toistu. Saatiin aikamoinen maine mekin niskoillemme. Se Aniki-sotku varsinkin.... Onneksi meillä on tarpeeksi pätijöitä soluttautuneina foorumille.  Nivala katsoi sopivaksi hetkeksi jatkaa asiaansa:

  -Noh, toivotaan, että tämä ei vaikuta tulevan conin kävijämääriin. Meillä on muutenkin kovalla työllä ansaittu maine, joka on kannettava hyvin. Ei moni järjestä conejansa kunnolla viisipäiväisinä, niin kuin me järjestetään, eikö totta? Järjestysvastaava Teuvo, mikä on toimintasuunnitelma tänä vuonna vastaavien tapausten suhteen?
  Silloin Nivalan puhelin soittaa Super Mario-tunnaria, ottaa sen taskustaan ja näppäilee sitä hajamielisesti. Samalla, kädet puuskassa istuva, varsin kyllästyneen näköinen Teuvo päättää avata suunsa.
  -Epäilläänkö tässä meidän koulutusta? Hoidetaan vaan homma samaan malliin, niin kuin ennenkin.
  -Oletko ihan varma? Koska meillä on tuolla oven takana odottamassa vieras. Ami-chu, avaisitko oven? Pöydän päässä istuva Nivala tökkää päällään takavasemmalleen ja tunkee kännykkänsä taskuun.

  Sisään astuu pukumies. Kaikki huoneessaolijat vaihtavat asentoaan, eivätkä osaa päättää reaktiotaan edessä seisovaan näkyyn.
  -Kyllä Raamel on tällä kertaa nähnyt vaivaa vitsiensä eteen, mitä tämä sitten lienee, aiempi animen katsoja Sparsa saa sanotuksi ja repeää hulvattomaan nauruun.
  -Korkeampien tasojen isot herrat ovat päättäneet että coneissa on arveluttavan pukeutumisen ja aseistautumisen takia soluttauduttava joukkoon näitä kavereita. Se on kuulemma maailmalla jo ihan yleinen käytäntö, Nivala aloittaa.
  Silloin pöydän äärellä alkaa kuohunta. Erinäisiä kirouksia lenteli pöydän puolilta toisille hiljaisina sihahduksina, Ami-chu kahmaisi pöydältä teemukin vaikuttaakseen järkevältä, mutta oli tukehtua nesteen joutuessa väärään kurkkuun. Muut tyytyivät tuijottaman pukumiestä silmät pyöreinä.
  -Miksi ei vaan kielletä kaikkia asereplikoita niin kuin joskus aiemminkin? Tässä on jotain mätää, Wänricci murahtaa muun melun yli. Silloin syttyy hetken hiljaisuus ja kukin päättää jakaa mielipiteensä sekalaisina sananparsina.
  -Kuten muistat, kielto meinasi aiheuttaa Suomelle sisällissodan, kun cossaajat ja cossaajien tukijat ---
  -No ei nyt sisällissotaa...
  -Se olikin vitsi, mutta ei totuus ollut kaukana siitä. Coneilla ja tällä populaarikulttuurishitillä on aika isot avaimet nuorten käyttäytymiseen ja kasvamiseen, ettäs tiedättekin.
  Joku potkaisee sanojaa pöydän alla ja sihahtaa:
  -Ei tuollaista voi sanoa Interpolin agentin kuulevien korvien edessä.
  Pukumies päättää keskeyttää äityvän sanaharkan:

  -Itseasiassa olen vain turvallisuuspäällikkö ja minä vakuutan, että tässä ollaan, jotta teille taattaisiin mukava ja turvallinen tapahtuma. Järjestyksenvalvojilla on tästedes velvollisuus kääntyä miehiemme puoleen, kun jotain vastaavanlaista -- tai pahempaa -- sattuu kuin viime conissa.
  -Joten kauhea määrä pukumiehiä seisoskelee ympäriinsä aurinkolasit päässä ja karkottaa meidän kävijät varmasti ensivuodesta ikuisuuteen? Hulluutta, sanon minä, kahvilavastaava tiuskaisee.
  -Olemme itseasissa turvallisuuden helpottamiseksi soluttautuneet joukkoonne, joten älkää kantako huolta.
Eräs kuulijoista pärskähtää:
  -Joo, cosplaypuvut ja lolitat niskaan vaan! Eih, en kestä tätä mielikuvaa. Kai tuo oli jonkinlainen vitsi?
  Pukumies katsoo puhujaa vakavasti, hymyilemättä ja jatkaa:
  -Välittäkää tieto muille järjestysvastaaville ja te muut ymmärrätte pysyä ehdottoman hiljaa järjestelyistä. Laverteluilla on jälkiseuraamuksia, jonka lisäksi joudutte tekemään valan.
  -Eihän meille annettu varaa valita, joudummeko mukaan tällaiseen roskaan!
  -Koira haudattuna, sanon minä, Ottimus sanoo lähes kuiskaten. Tässä on jotain mätää muutenkin. Hei! Hetkinen... Sinähän näytät täsmälleen--- Täsmälleen! Tiedän, kuka olet! Se Me--
  Mutta ennenkö puhuja ehti sanoa lausettaan loppuun, pukumiehen silmät laajenevat ja käy avaamassa vieressään olevan oven.
  -K! I fucked it up! They know who I am! pukumies huutaa ovesta käytävään.
  Sisään astuu toinen pukumies, vanhempi, harmaampi ja ehdottomasti tuohtuneempi. Hän ottaa povaristaan kahdet aurinkolasit, jotka jakaa itselleen että parilleen. Kokouspöydän äärellä istuvat ihmiset punnahtelevat ylös tuoleistaan ja suunnilleen jokaisen leuat loksahtavat alas näkynsä edessä, kun kukin vuorollaan käsittää suunnilleen, mistä tilanteessa on kyse. Vain pari pöydässä istujaa vaikuttavat olevan pelkästään tietämättömiä ja hämillään. Vanhempi mies ottaa taskustaan vielä pienen kynämäisen esineen, jonka päähän syttyy punainen valo:
  -Oh, why do I always have to have these brats as apprentices? Make it happend. You know what to do, mies sanoo turhautuneena.
  Samalla ensimmäinen pukumies nappaa pöydältä vaaleanpunaisen Pocky-laatikon ja rouskaisee tikkua:
  -I'm sorry, K. Nyt. Olisitteko hyvät arvon kuulijat ja katsoisitte punaiseen valoon kädessäni: Ette muista tapaamisestamme mitään, mutta conissa raportoitte kaikesta epäilyttävästä toiminnasta tähän puhelinnumeroon, joka lukee näissä käyntikorteissa. Olette saaneet kortin johtajaltanne uutena varatoimena hätätapauksia varten. Älkää hukatko sitä. Tarpeen tullen muistatte taas kaiken, kun kuulette koodisanan "kumiankka". Kättäydytte taas normaalisti, kun tämä ovi painuu kiinni meidän perässämme.

--------------------------------------------------------------------

  Kun K oli jo kadonnut ovesta jäljelle jäänyt pukumies kahmaisi vielä toisen laatikon Pockyjä mukaansa. He jatkoivat keskusteluaan englanniksi, kun he suuntasivat tapahtumarakennuksen pääovilta edessä odottavaan erittäin mustaan ja erittäin virallisen näköiseen autoon.
  -Tiedätkö mitä, K? En oikeasti tajua, miten tässä kävi näin. Luulin, että minua ei tunnistettaisi. Wikipediassa lukee minun kohdallani vain "Luuseriharjoittelija".
  -Luulen, että minäkin aliarvion näiden piirien erilaisten fandomien vankan pohjan. Tästedes meidän tulee olla varovaisempia. Emme voi noin vain pyyhkiä ihmisten muisteja, varsinkin, kun kyseessä on vaikeammin tavoitettava määrä kävijöitä. Tämä tarkoittaa, että olemme lähempänä täydellistä kaaosta, kuin luulinkaan. Seuraavalla kerralla olemme paremmin varustautuneita. Enemmän miehiä ja valepuvut.
  -Entä jos juttu munataan taas?
  -Sille ei ole varaa. Vastassa on jotain pahempaa kuin se yleinen. Kyseessä on YPM, Ylemmän Portaan Möhlinki. Henkilöllisyyden tunnistaminenkaan ei toimi täällä samalla tavalla kuin kotona, koska tässä versiossa maailmasta meillä ei ole vielä henkilöllisyyksiä tietokannassamme.
  -Aivan, pukumies toteaa ja nielaisee hermostuneemmin Pockystä pätkän.
Miehet astuivat autoon, joka pian kaarsi rakennuksen pihasta kaukaisuuteen. Miehiä mustissa kohtaisi pian puvunvaihto soluttautumisen merkeissä, niimpä sinä, lukija saat auttaa heitä tehtävässä.

Miksi tai mihin K ja harjoittelija pukeutuvat, kun Nyancon koittaa?

A) FF Advent Childrenin Renoksi ja Rudeksi
B) Pinkeiksi koristeltuihin aurinkolaseihin
C) Dumledoreksi ja Gandalfiksi
D) Trollface ja Forever alone -naamareihin


Äänestäminen puvuista kommenteissa ja sivupalkissa julistettakoon alkaneeksi!

Kommentoida toki saa antaa tarinasta itsenstäänkin, mutta kuten disclaimer sanoo, vastuuta ei oteta muun muassa kehnosta laadusta. ;D 



Pumpkin

Potuttaako? 2/2

Pukuilussa ja pukujen tekemisessä potuttaa... (Jos et ole lukenut edellistä osaa, niin kipin kapin, *klik*)



1. Asia A ei onnistu ensimmäisellä yrittämällä ja yritykseen B ei ole koskaan aikaa.

2. Kengät ovat aina tukalia. Tukalia siksi, että omaa kokoa että lestiä on vaikea kirppareita tonkiessa vaikea löytää. Lesti kuitenkin ratkaisee ja päätyy ostamaan kokoa liian pienet kengät. Auts?

3. Maalit ja liimat sanovat itsensä kirjaimellisesti irti aina juuri niistä materiaaleista, joissa ne olisivat olleet näennäisesti kätevä ratkaisu. (Kaikki kiiltävät ja liukkaat materiaalit.)


4. Bindit ja korsetit yhdistettynä toisiinsa toimivat jonkinlaisena cosplaymaailman vastikkeena ankeuttajille. Vievät siis elämänenergian (Onneksi eivät kuitenkaan koko sielua).

5. Kun kuvittelee näyttävänsä tosi makealta, ei oikeastaan ole sitä.

6. Puvuilla on tapana olla vaikeita pukea päälle ja puvun päältä kuoriutuminen taas on varsin helppo homma. Joskus tilanne on täysin päin vastainen ja yhtä raivostuttava yhtä kaikki, lukuun ottamatta sitä pikku seikkaa, että cosplay ilman tuskaa on teeskentelyä.

7. Vaikka näyttäisi samalta kuin hahmo kovan työn jälkeen, et voi kuitenkaan kuulostaa samalta kuin hahmo (Lukuun ottamatta muutamaa erittäin harvaa poikkeusta.) Sitä paljastuu nimittäin niin äkkiä naiseksi ollessaan mies tallustellessaan tavisten joukossa. Täyttä ilon pilausta!

8. Oikeasti sitä näkee vaivaa pukunsa eteen enemmäin kuin uskaltaa myöntää, sekä ajallisesti että varallisesti.

9. Cosplay puvulle kaatuu maalia/kuumaliimaa/ruokaa/juomaa/likavettä. Sinun valintasi. Valkkaa ja kaada, lisää vain kaaos.

10. Cosplaypukujen tekemisestä aiheutuu tuhottomasti sotkua, vaikka olisi kuinka pro ikinä. Siltä ei voi välttyä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

...Ja skenessä potuttaa edelleen


1. "Tämä hahmo näyttää hyvältä (, kun siinä on niin ihanasti paljasta pintaa/ megaziga hienot yksityiskohdat/kun se näyttää muuten vaan niin coolilta tai hienolta/ kermakakkumekko on aina nappivalinta). Cossaanpas sitä katsomatta koko sarjaa!" Jostain syystä edeltävä jaksaa raivostuttaa useampiakin ihmisiä kuin vain minua. TÄMÄ on "helppoa cosplayta". Sarjan ja hahmon fanitus on hienoshhtunut taiteenlaji, jota ilman nörtteys ei voi elää. Muistetaan se.

2. Suomessa ei ole tapahtumia länsimaalaisille hahmoille, puhumattakaan cosplay-kisoista. Nekin ovat iso osa suomalaista cosplayta. Jotain ihan pieniä tapahtumia, kisoja ja tilanteita löytyy, mutta useimmiten sitä päätyy valmistamaan länksy-hahmonsa anime- ja manga -tapahtumiin ja harvemmin pikkutapahtumissa tulee sitten kisattua. Nyt ei kuitenkaan saa sekoittaa tai edes verrata tätä asiaa Ropeconiin. Ropecon on kuitenkin selkeästi larppaus- ja roolipelitapahtuma ja animu ja mangusti hahmoina voi kirmailla tänäkin vuonna peräti kymmenessä paremmin aiheeseen sopivassa tapahtumassa.

3. Päteminen pätemisen ilosta. "Ernut on perseestä!" "Elitistit on perseestä" "Yaoi on perseestä!" "Kaikki muut conit paitsi Desucon on perseestä!" Ironiaksi omalle tekstilleni tässä tämä ihastuttava fakta. Ihmiset rakastavat päteä mielipiteillään, erityisesti näissä virtapiireissä. "Ei, kaikki on perseestä!"


Kaunis blogilupaus: Seuraava mielipidetekstini kertoo cosplayskenen hyvistä puolista.


Näkyilemisiin,

Pumpkin

Potuttaako? osa 1/2

Olen ollut hyvin hiljaa omista mielipiteistäni jo jonkin aikaa tämän blogin rajojen sisällä. Saatoin joskus aikanaan loukkaantua jostain keskustelunaiheista, koska saatoin olla hiukkasen epäkypsä kestämään kritiikkiä tai myöskään antamaan sitä. Sitten jossain vaiheessa nöyristyin ja huomasin, että minun ei olisi järkeä kirjoittaa omia mielipitetäni vain siksi, että haluan sanoa jonkun mielipiteen.

Jotkut ehkä muistavat Anikissa ketjun jonka tarkoituksena oli saada avautua vapaasti cosplayn inhokkipuolista. En ota näkökulmaksi (vielä) tässä tekstissä käytännön cosplayaamista, vaan laajennan juttua yleiseen cosplaysekeneen. Varoituksen sanasena: Tämä juttu sisältää paljon raivostuttavia giffejä teidän raivoksenne. Harmi. Nyt annettaan palaa. Pumpkin ilmaisee asiattoman(ko) cosplayragensa 3.... 2.... 1....

1. En edes tiedä, miten kummassa olen saanut tällaisen asian ymmärrykseeni, että ihmiset syyttelevät toisiaan huomionhakuisuudesta, jos on tapana osallistua cosplay-kisoihin paljon. Cosplay-kisaaminen on kirjaimellinen tapa joutua suuren joukon eteen huomion keskipisteeseen. Mutta kysymys onkin, onko siinä mitään väärää? Joillakin innovaationa on antaa yleisölle jotakin, toiset mittelevät omista taidoistaan. Hyviä syitä kisata uudelleen ja uudelleen voi olla noin miljoona kullakin cossaajalla, etkä sinä kateellinen tiedä syistä mitään, joten menkäätte nurkkaan häpeämään, jotka ovat ylempään syytökseen koskaan syyllistyneet.

2. "Ethän sä hymyile ollenkaan, sä varmaan vihaat mua" annetun halin yhteydessä (=liian elitisti käyttäytyäkseen riehakkaasti?!?!?!11!1) Aina ei välttämättä tarvitse näyttää pirtsakalta, koska ei olla missikisoissa. Onhan se mukavampaa toki halata ihmistä, joka näyttää haluavansa sitä, mutta kaikista naurettavinta tämä on silloin, kun on juuri tehnyt halinsa in-character. What is this respect. Koittakaa ymmärtää. Koettu useammin kuin kerran.

3. ....Mistä päästäänkin seuraavaan asiaan. Fandomeita on monenlaisia, mutta ärsyttävimpiä fandomeita ovat epärealistiset fanservut, joita coneissa tykätään harjoittaa. Ärsyttävimpiä sellaisia ovat ne, joissa hahmot ovat kaukana Tiibetissä, kun puhutaan siitä, mikä olisi kulkisi edes hiukan in characterin rajojen sisäpuolella. Kaikki saa tehdä, mitä tykkää, mutta minusta tuollainen on näin yleisesti ottaen kamalaa.

4. Epäsuunnitellut tai epäkarismaattiset cosplayjuonnot eivät ole rage, ne ovat Meh.

5. On ihailtavaa, miten moni loppujen lopuksi uskaltautuu cosplay-lavoille tekemään hiukan kehnommankin esityksen, mutta _tautisen_huonolaatuiset_ääniraidat_ cosplayesityksissä ovat mielestäni sellainen asia, jota ei yleisön ei tarvitsisi joutua kestämään. Ja mikä parasta, tälle asialle voidaan jopa tehdä jotain! Ehdotankin, että tyydyttävää laatua huonommat kohisevat, rahisevat omaäänitteet voitaisiin vain kieltää ja käskeä korjaamaan ääniraitojen esitarkistuksen yhteydessä. Ihan tosi.

6. Vocaloid. Ei, ei Naruto, Bleach tai Hetalia. Vocaloid. Niitä on kaikkialla. On minulle hirveä pettymys saada kuulla sen ja sen ja sen cossin olevan Vocaloidista, koska kaikki ovat nykään Vocaloidista. Muutenhan en näkisi sitä yhtään niin rasittavana käsitteenä, mutta koen Vocaloidin Todella. Ohueksi. Resurssiksi. Cossata. Laiskin vaihtoehto ikinä on miettiä, että mitäkö sitä cossaisi ja sitten voi helposti valita anime-hahmojen näköisen Vocaloid-tyttelin tai tytönnäköisen poikkelin, koska voit väittää tuntevasi hahmosi katsomalla yksi tai kaksi videota Vocaloid-kappaleita Youtubesta. Onko kuinka moni cossaajista edes hankkinut tota laulusynteettisaattoria itselleen ennen cossaamista? Ja sitten kaikki on jee. Vocaloid. Nyt annan täydet valtuudet ihmisten tulla puolustamaan peliään ohimovaltimot pullistellen, koska siten ymmärrän vocaloidisteja edes hieman paremmin. Sillä teette siis suuren palveluksen. Sama rage nyt loppujen lopuksi koskee mys Hetaliaa omalla tavallaan. Viiden minuutin jaksot ovat mielestäni nyt vain liian helppo vaihtoehto löytää suosikkianimesarjansa. Mutta kertokaahan siis: Kuinka monet hetaliaatikot ja vocaloidistit ovat laiskoja?

7. Vähän vähemmän rage ja vähän enemmän excusez-moi (=lue, ranskaksi anteeksi mitä) tulee silloin, kun nuoremmat cossaajat tulevat tarkastelemaan pukuasi läheltä otsa kurtussa ja toteavat sitten, että "sä et kuulosta siltä hahmolta", "sä et kävele niin kuin se hahmo" ja "sulta puuttuu tästä kohdasta jotain"(mitä siis kyseisessä versiossa hahmon puvusta ei todellakaan edes puutu). Mitä on tämä noloa nolompi päteminen? Selän takana dissaaminen on tilanteesta riippuen väärin ja moni on todennut, että tehkää se päin naamaa. Noh, päin naamaa se osoittuu olevan turhaa ja naurettavaa. Cosplay-puvussa käveleminen conalueella ei ole cosplaykisa, eikä minusta kenenkään tarvitse olla ic joka vitsin hetki. Eikä minkään conalueella kävelevän puvun tarvitse olla myöskään täydellinen.

8. Mikä on ärsyttävämpää kuin glomppaaminen? Ryhmäglomppaaminen.

9. Juoksukilpailut coneissa. Mikä on ärsyttävämpää kuin yksi juokseva Naruto? Kymmenen juoksevaa Narutoa leikkimässä takaa-ajoleikkiä. Tai L:lää! Tai ihan sitten vain ne puvuttomatkin conikävijät. Glomppaaminenkin yksinään on vain hieman outoa ja sekavaa, kun itsellä on kosketusherkkä puku päällä, se on hyvin häiritsevää. Mutta tulkaapa täydellä vauhdilla ja isolla joukolla juosten kohti niin vapautatte minun sisäisen yhdeksänhäntäisen kettuni. Juokseminen on varmaan se oikea tapa purkaa energiaa AD/HD:sta kärsiville koirille, mutta ei niitäkään juoksuteta koiranäyttelyissä. Eli jättäkääpä ne juoksemiset mielummin niille lenkkipoluille. Niitäkin löytyy conalueiden ulkopuolelta yleensä runsaanpuoleisesti.

10. Viimeisenä, mutta ei-cosplayaiheisena ragena ovat näennäisesti asialliseen tyyliin kirjoitetut kommentit, joilla pureudutaan epäolennaisiin asiohin ja pyritään saamaan ihan asiallisenkin tekstin kirjoittaneen ihmisen tekstin vaikuttamaan pieneltä, lapselliselta ja vähäpätöiseltä. Eri asia on kirjoittaa ihan oikeasti asiallisia kommentteja tai yksinkertaisesti asiallinen mielipiteensä asiasta rikkomatta netikettiä.


Muistakaa, että tämän tekstin tarkoituksena ei ole sanoa, että on väärä mielipide olla erimieltä kuin minä. On oikein keskustella lisää näistä aiheista, enkä myöskään väitä juuri kirjoittaneeni aukotonta ja absoluuttista blogitekstiä. Miten olisi haaste? Kirjoita omat ragesi vastauksena tälle merkinnälle omaan blogiisi.

Tulossa myös: Potuttaako? osa 2/2 ja teksti siitä, mikä sitten toimii ja on ihailtavaa näissä piireissä



Nyt kävi näin,

Pumpkin

Hups, puku, taas?

Ihan lyhyesti tarinoituna tässä on ilmeisesti toistumassa Frostbite-seikkailuni, koska olen tässä vaiheessa saanut tietooni, että tuuppaannun vahingossa olemaan Helsingin suuntimissa Chibiconin aikaan. Ei mitään uusia pukuja, oli suunnitelma, mutta toisin näemmä taas pääsi käymään.

Katsoin D.Gray-Manin noin kolme vuotta sitten ja jostain syystä samaistuin hieman Mirandaan Lottoon. Joku on jo sanonut, että olen aika kaukana siitä, mutta en pysty nyt ohittamaan sitä faktaa, että toisaalta aika paljon samaa meissä on. Noh, ehkä Miranda on eräänlainen karikatyyri puolesta, jonka uskon minussa olevan. Ainakin nyt vähintään sellainen panikoija ja sählääjä toisinaan olen.

Kiva mekko, kiinnostava hahmo ja design, halpa toteutus, löysin täysin vahingossa juuri ja juuri riittävän pätkän ketjua koruun, kengät muokattavissa, omat hiukset kelpuutettavat, piilolinssitkin löytyy, aikaakin juuri tarpeeksi (lähden tässä välissä viideksi päiväksi Viroon).... Miksi siis ei?

Uhrauksia anticosplayn alttarilla, eli: Minä vahingossa Desucon, HUPS!

Kone korjattu ja allekirjoittava blogisti on takaisin pelissä mukana, koska voin virallisesti todeta, että koneeni on noussut vihdoin kuolleista! Oli haikea päätös luopua äärimmäisen epäitsekkäästä harrastuksesta kerran vuodessa, jotta sai ostettua perheelleen joululahjoja, mutta näemmä todellinen epäitsekkyys palkitaan. Nyt on valuuttaa, nimittäin. Tänään tuli tyhjennettyä kangaskauppa. Siltä myös tuntuu. Koskaan en ole kerralla ostanut noin hintavaa määrää kangasta. 130 eur--- oravannahkaa kassillisesta kangasta. Siihen päälle vähän jesaria, ihoteippiä ja softista, hiusväri ja lahjakortin määrät meikkejä. (Perusmeikkejen shoppaamisesta avautui vastikään Iris omassa blogissaan) Ei paljon jokacossaajalle ehkä, mutta minulla on ollut paha tapa ostaa aina ainostaan sillä hetkellä elintärkeät matskut kerrallaan, joten itselleen valehtelu on ollut helppoa.


Let's get real babes. Cosplay maksaa ja se on itsekästä. Olen viime aikoina oppinut, että cosplayn rahallista arvoa ei joko ymmärretä tai suostuta ymmärtämään. Kun tehdään mittatilaustöitä, maksuksi on saatava muutakin kuin kankaiden hinta takaisin. Vastaavasti pohdituttava kysymys (joskaan ei monelle kovin uusi?) on se, että miksi tekisi lakanakankaasta joka coniin uuden puvun, kun voisi vaikka säästellä niitä rahoja ja olla kitsastelematta sitten sen pahemmin parin parempi laatuisen puvun eteen. Huom., tämä ei ole ketään sormella osoittelua, pikemminkin itsetutkiskelua. Sen lisäksi, vaikka ostikin joululahjoja sen pahemmin hampaita kiristelemättä, en voi olla myöntämättä, että rommi oli henkisesti loppu, eli tunsin pettymystä siitä, etten päässyt pitämään hauskaa kaikkien niiden riemastuttavien ihmisten kanssa, jotka Desuconissa odottavat.

Hetkeni ilman rommia.

Kerrankin luulin olleeni varma siitä alusta asti,
että tähän tapahtumaanhan en tällä kertaa lähde. Suddenly. Te kaikki ihan pulla mussut saitte minut muistamaan, miten ihanaa cossaaminen on, mitkä tuoksut, mitkä ihmiset, mikä ihana rakastumisen tunne! Mikään ei nyt estä minua tulemasta pitämään hauskaa, koska tajusin, että eihän siihen ole mitään syytä, eikä yrittänyttä laiteta muuten puvunkaan suhteen. Yhtenä iltana ompelen housut ja tunikan, toisena "korsetin", kolmantena teen panssarit. Sen pituinen se suunnitelma? Toivotaan niin. Yhteen päivään pitäisi nimittäin mahtua myös koulun ompelutyömekkonen. Hihi. Tuhmuri minä, kun myöhässä työt.

Innostunut sonni on joka tapauksessa innostunut sonni toisin päin ja niin edelleen.






Desuconissa nähdään,

Pumpkin

Geneerinen cosplay-o-ou & uudistettu blogi

10 000:n vierailun kunniaksi blogin ulkoasu pyörähti uuteen kuosiin ja nyt nuhjuista tapettia korvaavat samettiverhot estradille ja blogin välilehtiin ilmestyy jossain vaiheessa uutta sisältöä. Viime tekstissä tehdyt lupaukset kuitenkin valitettavasti vellovat vielä pimeydessä -- myös suunniteltu Mulan-cosplay. Sen valmistumista epävarmempaa on tuloni Frostbiteen, koska kappas, kappas, kasvava perhepiirini ja tuloton yksinelo on ilmeisesti repäissyt lompakkooni ison reiän joulun myötä, koska sinne kurkistettassani näen Narniaan.

Blogiin liittyy myös toinen huono uutinen, eli koska oma tietokoneeni sanoi: "Piuuuu", maskeerausvideon julkaiseminen ja tekeminen viivästyy määrittelemättömän ajan. Sillä aikaa voivat uudet lukijat nauttia vanhasta videosta, eli vuosien takaisesta Johnny Depp -maskeerausvideostani kuorrutettuna herran musiikilla.

Paksuja lumikinoksia shamaanirummut kainalossa toivottaen,


Pumpkin

CosplayGaala'11: Lavakatastrofi ja muita tarinoita

Tässä myöhässä julkaistu raportti CosplayGaalasta 2011:

"pumpkin, 24.10.2011

Istun sängylläni, läppäri sylissä. Minua ympäröi kaamea sotku edellisen pyörremyrskyn jäljiltä, joka muuten vieraili kuin vierailikin CosplayGaalan pukuhuoneissa ja esiintymislavalla viime viikonloppuna, eilen, sunnuntaina. Pyörremyrsky onkin ehkä paras mahdollinen sana kuvailemaan pukua ja tapahtumaa kokonaisuudessaan. Epämiellyttävä ei, mutta sekava, nopea, sähläävä, KYLLÄ.

Hiukan keskeneräinen puku, kaatuvia lavasteita ja järkyttävässä kiireessä päälle kasatut vaatteet. Silti voisin sanoa nauttineenikin tapahtumasta ja lähinnä siitä tunteesta, että sainpas jotain aikaan, ainakin melkein, että se valmius on aivan näppieni äärellä. Siis valmius saada aikaan puku, joka ei omasta mielestäni vaadi enää massiivista rekonstruktiota ja voisin melkein sanoa olevani tyytyväinen. Se hetki, kun en enää sano itselleni olevani kehno pukuilija.

Noin puoli vuotta sitten olisin pitänyt tapahtumaa ja pukua massiivisena katastrofina. Vihdoin olen käsittänyt sen, mistä se on aiemmin johtunut: Valtavasta itsepetoksesta. Sitä laittaa itselleen valtavat odotukset, että tällä kerralla olen täydellinen ja tosi ihku. Sitten huomaa kaiken menevän deadlinea lähestyessä enemmän ja enemmän päin seiniä, aika juoksee. Se ei ole sitä, mitä suunnittelit, mutta epätoivon keskellä alkaa sanomaan itselleen, että tämä on hyvä ja silti tiedät jossain syvällä todella hyvin, että se on kaikkea muuta kuin sitä. Sitä kehuu defensseillä hetken itseään ja sen jälkeen: Totaalinen kaatuminen. Kaikki on kauheaa. Myös ne harvat ysin arvoisesti onnistuneet asiat.

Jossain vaiheessa Lulun tekemistä tässä toisessa osassa ymmärsin, että nyt oli aika vaihtaa tavoitteita. Tavoitteeni oli saada puku valmiiksi, laatu seuraisi perässä sitä mukaa kuin ehtisi. Korjaisin pukuni myöhemmin sellaiseksi kuin haluaisin, joten en ottaisi paineita. Kisa menisi miten menisi, ainakin nauttisin paikallaolostani, tunnelmasta ja ihmisistä. Kelpaisin itselleni joka tapauksessa, koska voisin täyttää todellisen päämäärni myöhemminkin.

 Tämän kerran kompastuskivi (niin kuin oikeastaan aina ennenkin)  oli juurikin se, että ajan kanssa teki taas todella pahasti tiukkaa, tällä kertaa varmaan pahiten siellä Gaalan pukuhuoneiden puolella, koska en ehtinyt hengittämään kuin kaksi keuhkollista ennen kuin astuin lavalle. Lähes kirjaimellisesti. Stressini oli lavalle ehtimisestä ja lavasteiden asettamisesta niin paha, että itseasiassa unohdin stressata lavalla. Ja se oli ihan hyvä. Tai jotain sinne päin. Jos olisin stressannut lavalla sen sijaan, että olisin jatkanut eteen päin, kun proppini kaatui  ja sen jälkeen lavasteeni kaatui melkein kokonaan, siitä ei olisi seurannut mitään hyvää. Ei silloin, eikä jälkeen päin.

Parasta tässä on varmaan se, että hyväksyy itsensä. Hyväksyy, että jotkut jutut eivät ole ihan sitä, mitä pitäisi ja jotkut jutut onnistuivat siksi, että minä onnistuin niissä. Seuraavalle kerralle parannan ja jos ja kun jatkan parantamista, yhtenä päivänä olen (melkein) tyytyväinen ja minä itse olen saanut sen aikaan ja on myös otettava huomioon, että on jo puolivälissä matkallaan."

Gaalakäynti ei rajoittunut tällä kertaa minulla pelkkään cosplaykisaan, sillä käväisin katsomassa sekä ryhmäkisan että luennon cosplayesityksistä. Kummistakin olin jokseenkin yllättynyt positiivisesti. Ryhmäkisassa keskinäinen taso oli jokseenkin kohoamaan päin, eikä kättä tarvinnut lätsäyttää otsalle häpeästä kertaa, jos ainuttakaan. Sellainen on fiilis, että vihdoin aletaan päästä esitysten jutusta jyvälle suomalaisessa cosplayskenessä. Luento taas antoi vinkkejä ja ohjeita hyvin alusta asti palikoista kokoamalla aloittelijoille ja huumorin keinoin kerrottiin, mitä ainkaan ei kannata tehdä. Ihan hyvä, sanon minä. Mielessäni on käynyt kerran jos toisenkin sama ohjelmaidea, tosin ennemminkin advanced-tyyppisesti.

Kävin tapahtuman loputtua vielä tuomareiden jälkipalautteessa, joka oli siis minulle ensimmäinen laatuaan. Taiteilijoiden kritiikinpelko. Siksi en ollut koskaan aiemmin uskaltautunut palautteessa käväisemään. Silti ei kirpaissut yhtään, sain hyviä vinkkeä ja jäi hyvä mieli. Suosittelen kyllä ehdottomasti, jos haluaa kuulla, mistä suunnasta hommaa kehittää.

Seuraava kysymys lienee yllättäen: Mitä seuraavaksi? Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin päässäni ei ole lainkaan lukkoon lyötyjä cosplaysuunnitelmia ensi vuodelle, mutta eilisiltana  päähän poksahti idea, joka toimii. Fa Mulan soturi Pinginä. Tämä idea on ollut suunnitelmissa jo pidempäänkin ja nyt on sille loistava rako toteutua, koska Desucon Frostbiteen en jaksaisi tehdä mitään kovin haasteellista. Kaksi edellistä Desuconia skipanneena tekee tosiaan mieli mennä tuolla käväisemään ja mikäs sen mukavampaa, kuin taas uusi kolttu päällä. Lulu on tulossa korjailtuna johonkin alkuvuoden viiva kesän tapahtumaan.

La magie du maquillageen on tulossa Mulanin myötä uusi osa ja jää nähtäväksi saanko tähänkin sitten kerättyä kokoon bonusmaskin. Ideana on myöskin hiljattain ollut toteuttaa maskit nopeutettuina videolla 10 000 vierailun kunniaksi. Olkaa siis silmä kovana seuraavan kuukauden aikana!

Terkuin,

Pumpkin

Cosplaycook

Olin kirjoittamaisillani paluustani kauhistusten vidakkoon, mutta sen sijaan tein sen, minkä yleesäkin: Juoksen häntä koipien välissä tekemään aivan jotain muuta. Mikä vain käy; koulustressi, syöminen, päätös siitä, että tänään pidän rentoutumisillan, jotta huomenna jaksan.

Ehkä jokin kohtalon tapainen tai kenties onnenkantamoinen laittoi sormensa peliin, koska tartuin toissa iltana täydellä päättäväisyydellä siskoni ostamaan ruoanlaittoelokuva Julie&Juliaan, kun maalaushommat olisivat odottaneet oman huoneeni puolella. Ja arvatkaa mitä? Koin ehkä joka toinen minuutti samaistumisen tunteita elokuvan päähenkilöä kohtaan. Siis, cosplayhan on tunnetusti ranskalaista ruoanlaittoa. No ei nyt aivan. Julie&Julia kertoo tositarinan Juliesta, joka harmaan arjen ja todellisuuden keskeltä löytää itselleen uuden harrastuksen: Ruoanlaiton, tavoitteen ja blogin tavoitteenaan valmistaa kaikki respetit häntä inspiroivan Julia Childin kuuluisasta keittokirjasta yhdessä vuodessa ja sitten raportoida niistä perustamassaan blogissa nimeltä Julie&Julia.

Pystyin heti soveltamaan tätä yhdistelmää omaan elämääni, jossa ainesosat olisivat: cosplay, tavoite, blogi ja inspiroijina eräät tietyt loistavat cosplayaajat Suomesta ja maailmalta. Ihailun kohteikseni voitaisiin asettaa myös muutama muunkin nimen, päälimmäisenä Colleen Atwood, maailman paras puvustaja (tietenkin vain minun ja muutamien muiden tuhansien mielestä.)

Katselmuksen aikana onnistuin nauramaan aivan järjettömästi vakavissakin kohdissa siitä ilosta, että hei, näin on mullekin käynyt, tällaiseksi muutun puvunteko prosessien aikana aina toisinaan: Itkupotkuraivareita, ahdistusta, sosiaalisen elämän ja -suhteiden kärsimistä, koulusta ja töistä lintsaamista. Silloin kun menee huonosti, paras sana kuvaamaan mahtavailevaa harrastajaa on se kauhea akka, sitten poikaystävä melkein häipyy lopullisesti tai äiti uhkaa potkia ulos kotoa ja blogiinhan sitä piilovittuilua lopulta löytää itsensä kirjoittamasta. Ruokapaloi Juliella pohjaan, kun hänellä olisi ollut mahdollisuus tehdä vaikutus kuuluun toimittajaan. Näin on minulle tainnut käydä tässä viime aikoina ihan muutaman kerran muutaman vuoden sisään.

Miten oikeastaan tähän paskan taivaalta satamiseen oikein päädytään? Cosplay, siinä missä Julien ruoalaitto harrastuksena tosiaan pitäisi olla hauskaa. Alunperin "huviksi" aloitettu harrastus muuttuu melkein yhtä tärkeäksi kuin hengittäminen. Äitini jaksaa naljailla siitä, että onkohan tämä kaikki tosiaan sen kaiken romahtelun arvoista? Joskus on. Toisinaan se jopa kuuluu asiaan.

Jossain vaiheessa elokuvaa Julien kohtaamien romahdusten jälkeen jouduin vaihtamaan asennoitumistani elokuvaan. Tästä eteen päin tie oli vielä minulle tuiki tuntematon. Ei ole ollenkaan itsestään selvää, että oma kenenkään muunkaan tie päättyisi samoin, mutta lopulta ainakin Julie pystyy tavoitteeseensa, josta seuraa mediaryöpyytys, toisin sanoen, se voisi olla ylipäätäiseen onnistumiseen haaveidensa täyttämisessä. Cosplayssa tosin kaikki on aika paljon enemmän itsestä kuin tuurista kiinni tai siitä, kuinka moni ihminen seuraa blogiasi. Siihenhän en blogin enkä cosplayn kohdalla millään tavalla kuitenkaan tähtää. Lukijoiden laatu on tärkeämpää kuin määrä. Minun tavoitteeni on tehdä hyvää ruokaa. Siis pukuja.

Voisin sanoa olevani temässä eränlaisen come backin partaalla, koska aion viimeisen neljän kuukauden "pukutaukoilun" jälkeen saattaa suurprojekti Lulun vihdoin päätökseen. CosplayGaala. Siellä tavataan. Huoneeni on joutunut pyörremyrskyn uhriksi nimeltä Henniina, Lulu ja härän raivo. Toivon hetkiä on ollut ihan lupaaviakin tähän mennessä, tosin ainut projektissa tällä hetkellä eteen päin vievä on aikataulujen perässä epätoivoisesti laahautuminen.

Niin kuin monesti aiemminkin, olen tullut kisaamaan palkintopallista, eli todellisuudessa kisaan omien sisäisten pirujen voittamisesta. Kaksi viikkoa. Puku on jossakin määrittelemättömässä kunnossa, enkä koe olevani täysin henkisesti vielä valmis jatkamaan, mutta jos joskus sen jatkon on tultava niin heti. Muuten lykkään deadlinejen ja epäonnistumisen pelkojani loputtomiin. Tämän blogitekstin julkaiseminen sinetöi päätökseni.


Back is the 'o desperate and hazy hatter,

Pumpkin

P.S. Aion päivittää ulkoasun "lähi"aikoina.

La magie du maquillage

Olen päättänyt aloittaa säännöllisen muuntautumisleikin Cirque du cosplayssa, koska kyllähän sitä pitää toisinaan taitojaan kartuttaa, kokeilla uutta, tutkia ja viihdyttää ihmisiä sekä itseäni. Sen lisäksi saan blogitekstien julkaisemisrytmistä hiukan kiinni.



Victor van Dort

Ensimmäiseksi kokeiluksi pääsi Victor van Dort Tim Burtonin nukkeanimaatio Corpse Bridesta, jolla on tietenkin pysyvä paikka sydämessäni. Olen tässä viime aikoina pimputellut aika kovaan tahtiin pianoa ja opetellut Victorin piano soloa, joten siitä inspiraatio tekaista maskeeraukset juuri hänelle.

Kuten tietysti snortaten huomaatte, kuvassa on käytetty Painttia paidankauluksiin, silmiin ja kulmakarvojen peittämiseen. Jos tämä olisi tositarkoituksella tehty kokonaisuus, oikeaan pukuun kuuluisi vaatetuksen lisäksi valkoiset piilolinssit ja ajelisin oikeasti kulmakarvani pois, mitä en tähän sitten tehnyt sparrowmaisista syistä.

Pohjameikki koostuu kosteusrasvasta, meikkivoiteesta, Grimasin rasvaliukoisesta kalpeimman sävyn meikkikiekosta ja Lumenen kalpeimman sävyn mineraalipuuterista. On aivan uskomattoman kätevää omistaa juuri kalpeimmat (ei valkoiset sävyt) meikkimössöistä, koska niitä tulee käytettyä ollessa myös manga/animehahmo.

Varjostukset ovat epämääräisiä, tummia ja lämpimiä luomivärejä, joita löysin varastoistani. Yritin luoda illuusiota kapenevista kasvoista lisäämällä kolmiomaiset varjostukset kasvojeni reunamille ja tein silmäkuoppien alueista laajemmat, koska Victorin hahmolla nukkena on hyvin suuret silmät, joita ei fyysisten rajoitteiden takia pysty itse tekaisemaan. Siksi ihanne olisi hankkia kokosilmän piilolinssit, joissa on pupillin kohdalla väritön kohta. Sen lisäksi "vesilinjaan", eli alaluomen sisäreunaan taputtelin valkoista kajaalia sitä kuitenkaan liioittelematta. Muokatut alueet päätyvät samaan kohtaan kuvassa kuin kyseinen rajaus, jonka alle tein vielä häivytetyn mustan rajauksen lisäämään silmien pop-out efektiä.

Aivan erityisiä pointteja, joita haluan korostaa kovasti, ovat esimerkiksi oman hiusrajan tummentaminen luomivärillä. Siirsin sen sijaintia kyseisellä kikalla alaspäin ainakin kaksi senttimetriä ja ero on normaaliin melko mahtava. Toinen on taas sieramien (eww) muokkaus rajauskynällä toiseen muotoon.

Parannuksia voi aina tehdä ja moniakin asioita jäi tietenkin laatutasolla harmittamaan, mutta ensimmäinen kokeilu on aina ensimmäinen kokeilu. Jos tästä olisi pitänyt oppia jotain, niin sen, että seuraavaksi kerraksi on pakko ostaa niitä meikkisieniä ja luomivärisiveltimiä. : < Eihän tästä tule yhtään mittään ilman moisia.

Uggabugga, possunostalgiaa ja paluu virtuaalielämään

Tässä on ollut välissä aika pitkä ja epälooginen tauko, joten voisin sen pidemmittä puheitta pyytää anteeksi (Tämähän ei ole minkäänkanen dèja vu, eihän??? :D) Eurocosplay-kisa meni läskiksi, minä menin läskeilemään ja kaiken negatiivisen höykkyytyksen jälkeen ei tuntunut hyvältä tehdä angastailua juuri tänne, vaan jonnekkin vähän arvottomampaan paikkaan.

Kuitenkin, asiaan~~ Kuten toivottavasti kaikki tietävät, viime viikonloppuna oli Animecon, jonne osallistui taas kuinka monta lie upeaa mahtavaa ihmistä, joista jotkut niistä ehkä pukeutuivat hassuihin vaatteisiin. Alunperinkään en halunnut tehdä mitään kunnianhimoista, vaan pitää hieman hermolomaa tappavista pukuprojekteista, joissa haluaisin tehdän kaiken todellisen sisäisen perfektionistini mukaan, vaan saada jotain valmiiksi ja siten lievittää Desuconin jäljiltä jäänyttä epätoivoa ja epäonnistumisen tunnetta. Suunnitelmat olivat aluperin luokkaa helppopukupluskaappicosplaytahei!, mutta lopulta päädyin tekemään viikonlopun härdellit yhteensä viidessä päivässä ja kolmannen päivän kohdalla päätin vielä vaihtaa kaappicossin toiseen hahmoon. Niimpä saatoit huomata paikalla hiipparoimassa hämärän näköisen Jack Sparrown tötterö päässään ja sunnuntaina ikuisesti eksyvän Ryoga Hibikin Ranma ½:sta ryhmän kera.

Vaikka en voisikaan sanoa, että olin ajoissa pukujeni kanssa (nukuin tasan tunnin perjantain ja launantain välisenä yönä, eikä laatu hiponut minkään kanssa kattoa), pidin itseäni jättityytyväinsenä siihen, että sain ne ylipäätään valmiiksi, ihan mukavana kontrastina sille, että paria viimeistä isoa pukuprojektia en saanut koskaan valmiiksi. Lauantaina tosin nuo yhden tunnin yöunet saattoivat mahdollisesti vaikuttaa päivän fyysiseen suoritukseeni, puhumattakaan siitä, että en ehtinyt kaikelta kuvaamiselta ja lagaukseltani käymään koko päivänä syömässä. Ja onko kukaan huomannut, että bindien pitäminen ja edes löysästi kiristetty korsetti imevät energiaa kuin suoraan mustaanaukkoon? Siksi on ihan pakko pahoitella täällä blogin puolella näin virallisesti, että saatoin ehkä jostain syystä ja jonkun silmissä vaikuttaa ärtyneeltä, kun pyysitte kuvia ja haleja ja niin edelleen. Jossain vaiheessa vain väsymys otti vallan pepsodenthymystäni. Ja onhan vielä sekin aspekti, että minulla oli sellainen pieni fiilis, ettei minusta ole ikinä, ikinä, ikinä otettu noin paljon kuvia, eikä koskaan enää tullakaan ottamaan. Aluksi se oli kivaa, sitten naurettavaa, lopulta lievä minutkin yllättävä ärtymys alkoi hiipiä selkäpiitäni pitkin. Onneksi en ole Johnny Depp.

Oikeastihan kaikki ne kehut ja huomio ovat ihan kivoja ja silleen, mutta pakko sanoa, että mikään siitä ei voinut ylittää sitä, kun pienen pieni alle hobitin pituinen tyttö jäi tuijottamaan minua kävellessäni ohi ja sitten nähtyään, että joku kiva ernu kävi halaamassa, otti hänkin mallia ja tuli sellainen Sherkin saapasjalkakissailme ja kädet ojossa sanomatta mitään eteeni antamaan halia. Aww över 9000.

Ai niin, kerroinkos, että saatoin voittaa sen viime vuoden Traconin nettipukukilpailun? Hiukan ehkä kaduttaa, että menin tuohon kisaan, koska tuossa vaiheessa en ollut vielä lähellekään tyytyväinen pukuuni. En ole kyllä vieläkään, ja kaikkihan sen tietävät, että äänestyskisa on aina suosittuhahmokisa. Vähän jännä kyllä, että en ole saanut minkäänlaista yhteydenottoa henkilökohtaisesti asiasta, eikä sen paremmin ole julkistamisen yhteydessä mainittua pystiä tipahtanut postilaatikkoonkaan.

Sunnuntaina olinkin sitten ihka ensimmäisessä ei-minun-järjestämässäni cosplayryhmässä, eli nostalgiamanga Ranma ½:ssa. Leppoisa puku leppoisten ihmisten kanssa oli aika muikeaa vaihtelua lauantain rääkille. Käväisimme Välähdys-kilpailussa, shoottailimme, söimme ja mitä nyt aikuisten oikeasti hengailimme. Lauantain lagia ei voi kutsua nimittäin hengailuksi. Käväisin heti aamusta Starblom tähtien kanssa- ohjelmassa, joka tarjosi ihan suhteellisen avartavaa viihteellistä keskustelua haastateltavien elämistä, vaikka syvemmällekin olisi toki voinut mennä. Eeppiseksi olisi voinut totta kai kutsua Elffin ja Niidelin kädenvääntöä, joka oli lievästi sanotusti kiivasta ja tasaista ja päättyi vasta viidentoista minuutin kovan väännön jälkeen tasapeliin. Tämä muistetaan. Odotettavissa jatko-osa, jossa vihdoin ratkeaa pelin lopputulos?

Vaikka Animeconia voisin itse kuvata näin jälkikäteen ja lopputunnelmiltaan oikein mukavaksi ja omilta kohdiltani onnistuneeksi coniksi, on pakko hieman avautua, vaikka en yleensä välttämättä laatupuutteista ole ääneen valittanutkaan. Kaikkien ongelmien ydin tämän ja jokaisen aiemmin Finncon-Animeconin kanssa on ollut minun mielestäni tiivistettävissä yhteen sanaan: sirpaleisuus. Niin karulta kuin tämä kuulostaakin, lähes brändäämätön con on yleensä tuolla mittakaavalla hajanainen con, joka tuntuu heikkopohjaisesti järjestellyltä. Hyvä esimerkki hyvin brändätystä ja laadukkaasta conista voisi aika ehdottomasti olla Desucon. Muiden, pienempien conien kohdalla sitä harrastetaan enemmän kuin Animeconissa, siksi myös absurdiuus. Oikeastihan en voi sanoa, että minulla olisi tästä mitään sen paremmin muotoiltua mielipidettä, mutta eikö joku muukin voisi yhtyä samaan? Brändäyksellä en tarkoita pelkästään visuaalisuutta ja perinteisiä laatuvaatimuksia, vaan se vaikuttaa myös ohjelmatarjontaan ja oikeastaan melkein kaikkeen, mikä tekee conista mukavan ja houkutteleva itse conin keinoin. Alue, jolla tapahtuma järjestettiin oli hyvin hajanainen, kuten monet huomasivat. Sentään oltiin tajuttu pitää anime- ja scifi-puoli selkeähköillä alueillaan. Animecon on ehkä suurin con, muttei laadukkain con. Siksi en missään nimessä voisi kutsua sitä vuosittaisista tapahtumista lemppareikseni.

Tulossa: Kuvia Animeconista ja mitä seuraavaksi

Yhden hiuksen varassa

Sydämeni pysahtyi noin viideksitoista minuutiksi tänään.

Todellisuudessahan mitään sydänifarktia ei tapahtunut, mutta minun elämässäni se vastaa samaa kuin cosplayn lopettaminen. 

Minulla pukujenteko prosessi on aina sama: Olen innoissani, suunnittelen enemmän kuin teen, prosessi alkaa noin kuukautta ennen tapahtumaa ja se päättyy epätoivoon ja epäonnistumiseen paria valon sädettä lukuun ottamatta. Sitten se alkaa uudestaan.

Tänään pistin kaikelle pisteen ja pysäytin oravanpyörän ikuisuuksilta tuntuneeksi hetkeksi. Kävin kaiken realistisesti läpi mielessäni, eikä se voinut aiheuttaa mitenkään päin aseteltuna muuta kuin tuskaa. Keskeytin hyvin pahasti myöhässä olevan maalaustyöni ja punnitsin vaihtoehtoja. Jos jättäisin Lulun, jättäisin cosplayn hyvin pitkäksi aikaa; Jotenkin vain tiesin sen. Koko kesän olisin siis toisessa tapauksessa viettänyt todennäköisesti oikeasti masentuneena. Sitten taas Lulun tekeminen loppuun tarjoaisi aika varmasti juuri sen saman paskan fiiliksen kuin nytkin.

Cosplay on elämäni. Ilman sitä en naura, hymyile, itke, enkä hengitä. Muutenkin kapea-alainen sosiaalinen elämäni kulminoituu ainoastaan cosplayn anteihin. Ilman cosplayta olisin täydellinen esimerkki syrjäytyneestä ihmisestä.  Olen aina halunnut luoda jotain täydellistä ja jotenkin, neljä vuotta sitä yritettyäni nyt saattaisi tuntua oikealta hetkeltä jättää leikki tähän. En näe koko harrastuksessa mitään, jos en vain kykene toteuttamaan rajojeni puitteissa sitä, mitä ruudulla näen.

Vaikka cosplayn lopettaminen tuntuisikin oikealta vaihtoehdolta nyt, ei se olisi kuin pakenemista siltä mitä minä olen; cosplayaaja. Ainut toivon säde lienee tämä: Entäs jos sen ei tarvitsisikaan päätyä aina samoin? Kuten sanoin, minulla ei ole elämää ilman sitä. Siksi, ehkä viimeistä kertaa vähään aikaan, kerään luuni kasaan ja yritän vielä kerran.


Pumpkin

Softista ja sukkahousuja, eli uulalaa

Final Fantasy X:n Lulu on nyt potkaistu vihdoin käyntiin ja vieläpä ihan kohtalaisen hyvin tuloksin. Alku ei ollutkaan yhtä nopea kuin kuvittelin, mutta olen tyytyväinen siihen, etten tällä kertaa ole sortumassa laiskuuteeni (tunnen sen takapuolessani). Niin kuin moni tietää/on kuullut/on osannut lukea, samaisen puvun olen tehnyt aikaisemmin vuonna 2009, eli niinä aikoina, joina en vielä tiennyt mistään mitään ja keltaneste oli visusti levinneenä aivokudoksiin. Suoraan sanottuna vaikka Luluni ei ollut tuolloinkan mikään surkeimmasta päästä laatuaan, melkeimpä kaikki puvussa jäi kismittämään ja jo tuolloin tiesin haluavani korjata puvun. Noh, nyt oikeastaan ja ihan oikeastikin teen koko puvun kaikkia yksityiskohtia myöten uusiksi, lukuun ottamatta valkoista helmikaulakorua, jonka ainoastaan maalaan (kynsilakalla) uusiksi. Kyllä huomaa, että silmäkin on tarkentunut tekemään sitä, mitä kuvassa näkee. 

Onhan tässä asenne koko harrastukseen muuttunut muutenkin. "Minä haluan olla paras" ei ole enää tavoite, vaan: "Minä haluan tehdä törkeän hyviä pukuja". Joillekkin ehkä yllätyksenä tulee paljastus: Minä olen ollut cosplaydiiva. Ai, että mikä on cosplaydiiva? Ei, kyseessä ei todellakaan ole cosplayelitisti. Kyseessä on salakavala ilmiö kisalavojen pölyisten verhojen takana, jota vielä tätä ennen otettu päivän valoon. Sitä huomaa ostavansa Anime-lehteä ainoastaan tuijottaakseen omaa kuvaansa lehdestä ja sitten esittelee jokaista numeroa tuttavilleen, niin kuin neiti Figg valokuvia kissanpennuistaan. Joku ehkä saattaa myöskin muistaa diivailut Tracon IV:n pukuhuoneessa. Se oli onneksi se ainoa kerta, eikä siitä puhuta sen enempää. Muistan pään olleen pilvissä noihin aikoihin kaikista pahimmiten. Voisiko laittaa teini-iän piikkiin. Samana kesänä tapahtui kuitenkin nöyristyminen: Minä en olekaan yhtä mahtava ja hehkeä ja upea ja kaikkivoipa, niin kuin olin kuvitellut. Vaikka tekisin vihdoin sen maailman upeimman puvun. Olen aika monellakin muulla kunnolla cosplayn kanssa alkuun pääseen kanssa huomannut saman ilmiön. Neuvona heille: Tunnistakaa sisäinen diivanne. Sen jälkeen siitä voikin sitten hiljalleen irtautua, kun antaa omatunnon kolkuttaa aina, kun ryhtyy kehuskelemaan puvuillaan tai komentelemaan äitejänne backstagella asiaankuulumattomaan sävyyn. Pieni ylpeys ja itsensä vertailu muihin on ok, kunhan ei tee sitä päivätyökseen.

Asiasta takaisin nykyhetkeen. Neljä kiireistä viikkoa on edessä ja kaiken toivon mukaan tuloksena olisi jotain, mihin minä olen itse tyytyväinen. Ihan aluksi tavoitteena oli voitto EC-kisoissa, sitten voitto EC-kisoissa, jotta pääsen kapteeneilemaan Lontooseen, lopulta kolmas sija nyt oikeastaan se, että kunhan saan itseni tyytyväiseksi (mikä ei sekään ole olllllenkaan alhainen tavoite) ja toivon mukaan luotua yhden kunniallisen Lulu-cosplayn. Niin ja yhden kunnioitusta herättävän esityksen kyseisellä hahmolla. Youtube ei ole tähän asti tarjonnut muita kuin sylkiroiskeita pitkin näyttöä, kun olen pärskähdellyt musiikki- ja teemavalinnoille. 

Tutkittuani kaikki Internaatin Lulu-puvut läpi, voin sanoa, että tämä ei todellakaan ole epärealistinen tavoite. Kaikissa puvuissa on plussansa ja miinuksensa, mutta yhtäkään en ole vielä nähnyt, jossa olisi koko kokonaisuus hallussa ja kaikki yksityiskohdat mukana. Se on todella jännä asia. Olin pistänyt aiemmin äänestystä Gallerian puolella pystyyn, minkä puvun lopulta laittaisin EC-kisoihin, eräs kommentti kritisoi puvun yleisyyttä cosplaykisoissa. Mutta pointti onkin se, että niitä ei ole ollut siinä määrin (minulle) tarpeeksi hyviä, etten kehtaisi tehdä vielä yhden yritelmän lisää.

Oikeastihan tuo kisa jännittää ihan pirusti sen takia, että tänäkin vuonna on varmasti osallistumassa eeppisiä cossaajia eeppisillä puvuilla. Jotenkin se saa haikealle mielelle, ihan sen takia, että sisäinen realistini muistuttaa aiemmista "tappioista". Jonain päivänä olisi ihan kiva sijoittua ihmispuvulla, jossa ne omat kasvot ovat näytillä, sellaisella josta voi antaa krediitit ainoastaan itselleen. Toisaalta en ole ollut vielä mihinkään pukuuni täysin tyytyväinen. Parhaat fiilikset olivat aikoinaan Mr. Oogie Boogiesta, mutta maskotit ovatkin mielestäni älyhelppoja ja nopeita tehdä. Puvusta on muutenkin monta vuotta aikaa. Siksi jotenkin en saa varsinkaan kyseisestä puvusta tai Hamtarosta niitä olen-tehnyt-jotain-oikein-fiiliksiä. Näiden haikeiden fiiliksien kumoaminen on todellakin yksi suuri tavoite ja sehän tapahtuisi sitten sillä sijoittumisella, jonka epäolennaisuudesta yritän paasata itselleni päivittäin. Mutta olisihan esimerkiksi se kolmas sija ihan kiva, täytyy myöntää. En estele itseäni sanomasta näin.

Myöhemmin lienee tulossa päivityksiä puvun edistykseen. Kannattaa seurailla tässä kuukauden mittaan aina välillä, jos w.i.p. kiinnostaa.


Mehän näemme,

Pumpkin

Petali di rosa

Kuvaaja: Ane-ue

 

Koitan olla rikkomasta perusjournalistiikan sääntöjä, enkä mene lisäämään tätä jälkeen päin edelliseen merkintääni. Tässä siis esitykseni Bakaconin procosplaykisasta. Uskaltauduin sitten lopulta itsekin tämän katsomaan. Ensimmäisellä kerralla kammottava, toisella kerralla siedettävä. Joka kerran kuitenkin raapi tuo "balettitaistelun" aloitus. Mutta enpäs spoilaile enempää, jos et vielä ehtinyt katsoa videota.

MAINOSTAN ja teitä kiinnostaa

Silkasta ihmisten puutteesta mainostan sunnuntaina TAMPEREELLA pidettävää vappucosplaypiknikkiä, kaiken keskiössä, jonne tosiaan on ilmoittautunut Tampereen katucosplayporukasta vasta vakio ja tämän lisäksi yksi toispaikkakuntalalainen. Haluamme hieroa suhteita uusien ihmisten kanssa, eli tulkaa..... tulkaa..... Ja tietenkin pitämän hauskaa cosplayn merkeissä!
ILMOITTAUDU mukaan. Saman voi toki suorittaa myös tänne, jos nimimerkkiä Anikista ei löydy.

COSPLAYlaihduttajan päiväkirja: Motivoidu!

21.4.2011

Pituus: 169cm

Painoarvio: 95-115kg

Kaksoisleuat: ON/off



Eilen kaikki meni pieleen netin käyttömahdollisuuksien suhteen iltapuolesta, joten tässä minä olen, melkein niin kuin lupasin, kirjoittamassa uutta osaa COSPLAYlaihduttajan päiväkirjaan.



Motivaatio, motivaatio, motivaatio

Moni varmasti ihmetteli, minne ihmeeseen koko juttusarja katosi. Eipäilemättä edes jonkun mielessä on käväissyt, että arvon blogisti on heittänyt heti alussa hanskansa tiskiin suurista sanoistaa huolimatta. Näin ei kuitenkaan ihan ole, vaikka varmasti läheltä liippasi. Painonpudotusprojekti cosplayn puolesta on ollut mielessäni joka viikon jokaisena päivänä. Ihmetykseksenikin se on johtanut yhteen asiaan: Todelliseen motivaatioon. Ehkä se johtuu siitä, että en ole aiemmin pyöritellyt koko asiaa mielessäni, taistellut ehkä päivän tai toisen mielihalujani kohtaan ja seuraavana jo löydän itseni kittaamassa suuhuni voileipiä, keksejä ja limsaa epäonnistumisesta syntyneeseen tuskaan.

Oikeasti ihmiset, ensimmäinen asia, mitä ihmisten pitäisi tarkastella valitessaan laihduttaa cosplayta varten, on motivaation lähde. Jos motivaatio on vääränlaista ja siihen päälle vielä löytyy niitä iänikuisia ongelmia itsekurin kanssa, koko hommasta tuskin tulee mitään. Näin olen todennut, ihan muutaman viime päivän aikana. Ennen kuvittelin, että painon pudotus on sellaista, että sitä vain sanotaan itselle, että nyt minä laihdutan ja lähden tästä kävelylle, enkä syö enää koskaan roskaruokaa. Valitettavasti se ei mene niin, vaikka niin asian todella moni itse laihduttanut muotoilee.

Mitä oli motivaationi ennen? Halusin laihduttaa, koska halusin näyttää hyvältä puvuissa, niin kuin kaikki muut. Koska halusin tuntea itseni hyväksytyksi cosplayaajana ja olin kieltämättä hieman uupunut "läski Jack" -kommentteihin. En halunnut antaa muille tekosyytä sanoa väärää sanaa minun puvuistani ainakaan sellaisesta asiasta, johon varsinaisesti ei yhden puvuntekoprosessin aikana voisi ollaa mitään mahdollisuuksia vaikuttaa. Sen sijaan minulla ei ollut kunnianhimoa näyttää varsinaisesti hyvältä. Halua oli ehkä sanoissa, mutta se jäi pelkästään niihin sanoihin.Tunne tasolla, jolla sanoille annetaan merkitys, sitä ei oikeasti ollut. Tätä motivaatiota kutsutaan ulkoiseksi motivaatioksi. On painonpudotus mahdollista ulkoisella motivaatiolla, en minä sitä sano, ollenkaan, mutta jos sitä ei tahdo tosissaan, siitä tuskin tulee mitään.

Motivaationi on muuttanut suorastaan aivan järkyttävän paljon viime aikoina. Pohtiessani syytä muutokselle, huomasin erään erittäin, siis erittäin mielenkiintoisen piirteen, joka yllättäen yhdistyi erittäin konkreettisella tavalla juuri minun motivaatiooni tehdä hyviä pukuja. Minulla ei ole edelleenkään kunnianhimoa näyttää hyvältä puvuissani. Sen sijaan motivaationi on näyttää juuri siltä, miltä hahmo näyttää, sisältyi siihen hyvännäköisyys tai ei. Käsittelen silmissäni lähdekuvia hahmostani ilman varsinaisia asioiden merkityksiä tunnekylmästi. Näen kaaren vyötärönkohdalla, siispä sellainen on oltava myös lopputuloksessa. Minun vartaloni on materiaa, jota muokkaan itseäni, niin kuin käsilläni muovailumassaa tehdessäni pukujani. Jokainen piirre puvussani on oltava kohdallaan ja nyt minä tiedän, että saan sen aikaan. Tässä, on minun taikani saada aikaan tuloksia ja muutoksia vartalolleni. Motivaatio, joka on sisäistä, itse perfektionismi -- sitä ei sovi rikkoa.



Perfektionismia

Miten saan itseni toimimaan on, että jätän tunteet kaiken ulkopuolelle. Perfektionismi on perfektionismia. Silti, tiedostan, että täysin täydellinen en koskaan voi olla, enkä varsinaisesti odota mitään tai aseta kirjaimellisesti tavoitetta, että tuolta minä sitten sinä ja sinä päivänä näytän. Lopputulos muokkautuu minun käsissäni nyt, tässä hetkessä ja lopputulos on sitten juuri sitä, miksi olen sen muuttanut tuomionpäiväksi. Jos joku syvällisesti ymmärtää tätä selitystä, niin tajuaa myös, että silloin ei ole oikeastaan ole edes avattuna mahdollisuutta virheellisyydelle. Ikään kuin... Perfektionismi olisi olemassa nyt ja tässä hetkessä, en välitä siitä, mikä lopulta on se lopputulos. Se on sen ajan "ongelma", jos se edes on enää siinä vaiheessa sitä.

Kommenteissa on pariinkin otteeseen otettu esille anoreksia, siispä jo siitäkin syystä ajattelin sen olevan myös olennaista otettavan tässä vaiheessa esille. En pysty millään tasolla sanomaan, että olisin joku ammattilainen anoreksiasta puhuttaessa, en tunne ketään, joka olisi kertonut syömishäiriöistään syvällisesti, enkä itse ole sitä kokenut. Kuitenkin varoituksen sanasena: Kun päässäsi ei pyöri enää mikään muu kuin syöminen ja liikunta, aletaan jo liikkumaan heikoilla jäillä, näin kylmästi yleistäen. Laihdutus ei myöskään toimi niin, että syödään naurettavan pieniä annoksia tai ei mitään, koska lopulta kroppa menee säästöliekille, jolloin syömästäsi ruoasta yhä suurempi osa imeytyy suoraan rasvakerroksiin. Ravinteita ei saada lähellekään tarpeeksi, luusto menee osteoporoosin (eli luukadon tilaan), jolloin luut ovat harvinaisen herkkiä, luiden napsahtelu poikki on erittäin mahdollista. Hiukset irtoavat, iho on kuiva. Ei hyvä. Jossain vaiheessa esimerkiksi silkka paastoaminen johtaa lihaksiesi syövyttämiseen.



Näin se toimii (ainakin toivottavasti)

No miten sitten pudottaa painoa turvallisesti? Toisin kuin yleisesti luullaan, ruoasta pitäisi muka karsia kaikki pois. Rasva, sokeri, suola. Jäljelle jää pupunruokaa. Mitään ei saisi syödä. Kevyttuotteet ovat television maaginen tapa saada sinut kapenemaan silmissä. Tämä on väärin, siis VÄÄRIN.

Ainoa tapa on karsia ravintoansa hiilihydraateista, eli sokereista. Kukaan ei tarvitse niitä. Niitä saa joka tapauksessa "tarpeellisen" määrän jo vihanneksista ja hedelmistäkin. Tai näin minä siis sanon (enkä yksin). Jätän kaikki mahdolliset lisäaineet ja ERITYISESTI laihdutustuotteet sivuun. Ruokavaliosta napsaistaan täten pois kaikki mikä sisältää jauhoja, eli leivät, pullat, pastat, sen lisäksi erityisesti riisi ja peruna. Eli mitä? Opetetusta lautasmallista repäistiin juuri 1/4 hevonkuuseen. Jälkiruoille ei juuri ole tilaa, mitä nyt tumman suklaan voisin kuvitella olevan vielä kohtuullisesti nautittuna suorastaan terveellistä. Olen korvannut makeanhimoni omaan liemeensä säilötyillä ananaspaloilla ja viinirypäleillä silloin, kun niitä on tarjolla; marjojen ystävä kun en niinkään ole. Tähän mennessä kummillekaan ei ole juuri ollut -- ihme ja kumma -- tarvetta. Vettä juon päivittäin runsaasti.

Tässä vaiheessa eniten mietityttää kalsiumin saanti. Koska juon runsaasti vettä, en jaksa juoda maitoa, joka on aiemmin ollut vakijuomani aterioinnin yhteydessä. Ja koska en syö leipää, mieleen ei useinkaan juolahda siivuttaa juustoa suoraan suuhun. Niinkö se muka pitäisi tehdä? Onko parempaa tietoa? Miten saan luustoni pysymään kestävänä?

Tämän hyvin pitkästi kirjoitetun ja pitkään odotetun tekstin päätteeksi en voi olla tiivistämättä vielä kaikkea yhteen lauseeseen: Tarkastakaa motivaationne. Ihan oikeasti. Tämä on mielestäni tärkein neuvo, jonka voin tässä vaiheessa kenellekään antaa. Ja vielä haluan korostaa, että tämän juttusarjan tarkoituksena ei ole kertoa, miten piirun tarkasti kaikkien pitää toimia. Kaikki ovat erilaisia, kaikilla on erilainen keho, joka toimii omalla persoonallisella tavalla. Samoin mieli. Meni sitten kaikki pieleen tai jotain oikein, koko jutun idea on kertoa konkreettinen tarina, josta joku voi ehkä oppia jotain tai ymmärtää enemmän. Vaikka tämän jutun nettii ja ruudulle saaminen kesti enemmän kuin oli kohtuullista, minä uskon hyvin lujasti, että tämä välissä oleva aika oli äärimmäisen tarpeellinen ja hyödyllinen minun kannaltani. Löysin vihdoin syyn parantaa elintapojani, enkä tietääkseni ole koskaan ollut näin itsevarma.

Seuraavassa osassa: No entä se liikunta?



Terkuin,

Pumpkin

Mitäs Fantsua? Pumpkin vloggaa.

Pumpkin vloggaa ehkä ensimmäistä ja ehkä viimeistä kertaa. Pölinöitä Lulusta ja ensi kesästä. Ei tarvitsekaan kiinnostaa.

Sitten kun peruukki ajaa taas asiansa.