Eläytyen

Cosplay käsitetään yleensä yksinkertaisesti joksikin hahmoksi pukeutumiseksi. Pukeutuessa käväistään todennäköisesti jossain tapahtumassa tai miitissä, poseerataan vähän kameroille ja se on siinä. Sitten ovat ihmiset, jotka haluavat asujensa tekemisen lisäksi pukuilultaan jotain hieman enemmän, enemmän kuin olla oma itsensä ja näyttää joltain muulta.

Minä lukeudun noihin ihmisiin ja niin moni minun kavereistanikin, jotka harrastavat cosplayta. En tarkoita sellaista "Iiiiiik, tuolla on toinen Suomi, ompas suomimaista, kun menen halaamaan!!!1!" tai satunnaista maukumista, koska hahmollani on korvat. Tarkoitan ihan oikeaa eläytymistä. Liikkumista, puhumista, siteeramista, hahmon ajatusmaailman pohjalta tehtyjä tempauksia. Coneissa en tietenkään käytä koko aikaani miettien, miten hahmoni reagoisi eri asioihin, joita kohtaan, vaan suurimman osan ajasta yleensä vietän ihan omana itsenäni tehden milloin mitäkin. Kaikissa hahmoissa ei edes ole sitä jotain, joka saisi minut haluamaan eläytyä jatkuvalla syötöllä tai eläytymään ollenkaan. Toiset hahmot taas ovat minulle ilmiselviä tapauksia, niissä on eläydyttävä.

Olen todennut, että jostain kummastuttavasta syystä eläytyminen onnistuu minulta kaikista parhaiten herra Deppin rooleissa ja hänenä itsenään. Osaan selittää tätä kolmella tapaa: A) Olen viettänyt julmetusti aikaa tuijottaen ruudulta Deppin hahmoja lumoutuneena pitkiäkin aikoja B) Minun on helpompi näytellä eläviä hahmoja. C) Olen intergroitunut samalle aaltopituudelle Deppin kanssa. Mutta tukeudutaan nyt ehkä mielummin näihin kahteen ensimmäiseen vaihtoehtoon. Muun muassa animehahmoissa se ilmeettömyys vasta onkin haastavaa muiden, kuin kuvien oton ajan. Ihmisen kasvoissa on ties kuinka monta pienen pientä lihasta, jotka kontrolloivat kasvojemme ilmeitä, joilla viestitämme tunteitamme ja myös omaa persoonaamme edes tajuamatta sitä ollenkaan. Animehahmoille noista lähellekään kaikkia ei olla animoitu, sama koskee tietysti myös mangaa. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa kaikilla ihmisillä. Minulla kun on tapana ottaa mitä jännimpiä ilmeitä. On kuulemma todellista viihdetä tuijottaa minun naamatauluani, kun olen ajatuksissani.

Jotta ei nyt jouduta taas ihan harhateille, niin jatketaan aiheesta. En ole koskaan viettäyt lähellekään täysin in character -päivää hahmossani, kuten aiemmin mainitsin. Sitä ajatellessa naurahdan ajatukselle, mutta pian ajattelen asiaa uudestaan. Olisiko se niin outo ajatus sittenkään? "Päiväni Jack Sparrowna"? Aika svengaava otsikko. Olen kerran aiemmin jo herra kapteenina ollut ennätyksellisen määrän IC, miksi ei tehdä sitä uudestaan kokeellisessa merkityksessä, mutta vielä hmm... intensiivisemmin?

Think like Jack, walk like Jack, move like Jack, talk like Jack, act as Jack.

Ajatus päivästä lempihahmonani on koukuttava, toisaalta, koko päivä putkeen jonain hahmona melkein aikuisten oikeesti kuullostaa ihan mielettömän rankalta kokemukselta. Netistä voi löytää googlettamalla artikkeleita imitaation masentavista vaikutuksista. Kukaan ei jaksa olla loputtomiin joku muu, kuin oma itsensä.

Voisin puhua eläytymisen vaikeuksista, mutta jätän sen tältä erää toiseen kertaan. Esiintymisjännityksestä ja mokailusta voisin paasata vaikka loputtomiin. Täytyy kuitenkin muistaa, että tällä eläytymisellä  hahmoon, ainakin minä, tarkoitan ikään kuin larppaamista. Se on puoliksi leikkimistä tosissaan, ei näyttelemistä, eli hahmoksi muuttumista. Jos tuntee hahmonsa hyvin, sen ei pitäisi olla äärettömän vaikeaa.

Ihan kaikkia hahmoja ei kannata matkia ihan milloin vain tai missä vain, vaikka kysessä olisikin con. Tässä kyseenalainen esimerkki. Coneissa on muutenkin jo tarpeeksi karnevaalimeininki. Minä en ihan oikeasti kestäisi, jos kaikki alkaisivat hulluiksi. Tätähän hiljaa pinnan alla hieman pelätäänkin. Mitä jos joku innostuisi jostain väkivaltaisesta hahmosta? Entäs jos hahmo olisi himo perverssi? Nörttipiireissä ei täysin absurdi ajatus.

Totuus on, että väkivaltaan tai väärydellä toteutuviin seksuaalifantasioihin ei tarvita hahmolleen liian omistautuvaa cosplayaajaa. Oli sitten kuinka kiinni hahmossaan, niin terve, vastuullisesti käyttäytyvä ihminen osaa kyllä erottaa rajat. Parhaimmillaan eläytyminen saa, ulkopuolisten ihailijoiden lisäksi hahmon ulkoisella että sosiaalisella läsnäolollaan faniuden fantasiat puhkeamaan kukkaan. Oletko koskaan unelmoinut voivasi viettää yhden päivän jonkun housuissa? Cosplay saattaa eläytymisellä maustettuna tuoda haaveesi käymään kuta kuinkin toteen. Näistä syistä minusta uskottava eläytyminen hahmoon voi olla juuri sitä, mitä cosplay-kulttuuri voisi tarvita lisää.

Ouverture

Tidii. Tässä on nahkansa uusinut cosplay-blogini, jonka pitkän harkinnan jälkeen nimesin uudelleen Cirque du cosplayksi. Suomeksi tämä tarkoittaa siis cosplay-sirkusta. Nimen valintaan vaikuttivat lukuisat asiat: Olen lukenut 13 vuotta ranskaa, joten kieli on minulle pakostakin tullut läheiseksi ja suomeksi välivivalla varusteltu nimi ei missään nimeessä olisi ollut yhtä tyylikäs, (Myöntämättä jätettäkööt, että en ole varma, kuinka pahan artikkelimokan tein jättämällä la:n pois.) sirkukset, varsinkin "friikki"-sirkukset ovat lähellä sydäntä enemmän tai vähemmän graafisessa mielessä, cosplay on tietenkin itsestään selvyys, mutta kuka ei myöntäisi cosplay-elämän olevan joskus yhtä sirkusta? Oikeastaan aika useinkin.

Uuden julkiasun juhlistamiseksi lisään kuvan, jossa näytän lähestulkoot omalta itseltäni.

Shocked?

Olen tätä kuvaa laittanut jo ihguun Irc-Galleriaan ja Facebookkiin, mutta kyseessä on siis ensivuoden ensimmäistä pukua varten meikkikokeilu. Hahmoimpression yritin luoda asettelemalla hieman hiuksiani, repimällä jo puolikasta T-paita ja laittamalla samantyyppisen korun kaulaani, kuin kyseinen hahmo. En tiedä tunnistaako tästä vielä ollenkaan hahmoa, mutta kyseessä olisi siis Yuna Final Fantasy X:stä.

Yuna on hahmo, jota kohtaan olen kokenut paljon ristiriitaisia tunteita. Yuna on lauhkeudessaa mielenkiintoinen hahmo ja tykkään rinnastaa hänet viattomuuden perikuvaksi. Toisaalta se on myös hänen kaikista ärsyttävin puolensa. Vaikka Yuna suuttuu, hänen on vaikea muodostaa ryppyä edes kuvaennollisesti kulmiensa väliin. Koska FFX:ssä on hyvin, hyvin monta muuta mielenkiintoista hahmoa, Yuna on yleensä roikkunut cosplayattavien hahmojen hännillä.

Suunnilleen viime viikolla kuitenkin koin aikamoisen ahaa-kokemuksen, kun jouduin pistämään ensi vuoden alkupuolen suunnitelmat uusiksi. Tein toissa vuonna siskolleni puvun Tokyo Mew Mewstä. Hänellä olisi periaatteessa jatkuvasti kiinnostusta myös cosplayata, mutta ei pahemmin enää lue mangaa tai mitään muutakaan, saati sitten osaa tehdä pukuja... Mistä pääsenkin toiseen pointtiini, joka on, että ajattelin tehdä hänelle Rikkun. Eli paricossi. Siskokset on serkukset. Haha. Hauskaa. (Sarkasmia.)

Rikku ja Yuna.

En olisi muuten ehkä valinnut meille juuri näitä hahmoja, mutta koska tajusin, kuinka hyvin ruumiinrakenteemme mätsäisivät näitä pukuja varten, en vain voi vastustaa kiusausta. Sen pitemmittä puheitta, tästä aiheesta vielä jatketaan, jahka saan ostettua pukuihin materiaaleja. En voi pysyä housuissani. Näistä puvuista tulee toivon mukaan oikeasti kivat toteuttaa.

Prelude

Aion laittaa blogini uuteen uskoon. Uudistukseen menevät ulkoasun ja nimen lisäksi myös sisältö, sekä usko omaan itseeni. Tähän asti olen pyhittänyt tekstini epävarmalle pohdiskelulle omasta sisimmästäni ja hataroille ajatuksille cosplaysta. Olen tullut siihen lopputulokseen, että minun on parempi ottaa itsevarma ote asioihin, olin sisimmässäni varma jostain tai en. Haluan puhua asiaa. Olen päättänyt ottaa uuden suunnan ja päivittää koko blogitouhun seuraavalle tasolle. Siinä missä muut naiset menevät leikkauttamaan hiuksensa päästäkseen vanhasta irti, minä riuhtaisen ja pistän blogin puolella asiat hyrskyn myrskyn, jotta seuraavan cosplayn aikakauden alku voi koittaa. Pyrkimyksenäni on vielä tänään heitellä ulkoasua suuntaan, jos toiseen. Saa nähdä, mihin kaikkeen tämä sitten johtaa.

Wind in the sails!

Monta vuotta sitten katsellessani eeppisimpiä Jack Sparrow -pukuja netistä, tiesin toteuttavani oman pukuni haluten päästä samalle tasolle (jollei edeskin) jonain päivänä tulevaisuudessani. Muutaman vuoden taitojen parantumisen odotuksen jälkeen, toteutin pukuni tämän vuoden Tracon V:een oikein miehistön kera. Ryhmästä jäi monia hyviä muistoja ja tunsin saavuttaneeni edes jotain, kun ihmiset tulivat jatkuvasti kuvaamaan ja kehumaan pukuani. Minulle kesän pukuni ei tasoltaan kuitenkaan riitä, ei lähellekään. Aivan alusta asti olen tiennyt, että aion kehittää tätä pukua todennäköisesti koko loppuelämäni ajan. Otan silti mahdollisimman suuria harppauksia kerralla, sillä minä olen kärsimätön ihminen ja eihän sitä tiedä, milloin en enää voisikaan pukuilla. Kenties maailmanloppu tulee vuonna 2012 tai Mario-sienet syövyttävät aivoni ennen aikojaan ja minusta tulee vihannes. Joten... Jotta voin kuolla onnellisena, teen Sparrowstani parhaani mukaan alkuperäistä muistuttavan tässä hetkessä.

Kuten ehkä olet saattanut lukea, teen Pelegosto-version Jacksistä ensi vuoden CosplayGaalan kisaan ja aion käyttää samaista pukua myös omissa penkkareissani. Lukiosta lähdetään tyylillä. Pelagosto versioon kuuluu sen tavallisen lisäksi jännähkö päähine, ilmeisesti hedelmällisyyteen liittyvä sulkavaltikka ja ihmisen varpaista tehty kaulakoru. Meikki taisi jäädä elokuvasta monelle hyvin mieleen muutaman ylimääräisen silmäparin vuoksi, jotka hetken toimivat elokuvassa jopa illuusion kaltaisesti. Kuullostaa siltä, että en joutuisi paiskimaan mitenkään epäinhimillisen paljon töitä... Mutta.

Aion vetää lähes koko puvun uusiksi Gaalaan. On yer face. Uusin kokonaan liivin, shaalin, housut, vyöt, kaiken ranteissa roikkuvan, helmirimpsuja, huivin ja aurinkosoljen. Isoa säätöä kaipaavat peruukki, turkikset, sekä saappaat ja hienosäädön ja korjailun puolelle menevät lähinnä kaikki muu. Joitakin yksityiskohtia, jotka ilmenevät ainoastaan kolmannessa osassa elokuva trilogiaa joudun pudottamaan pois, muun muassa miekkavyön ja vyöltä roikkuvat härpäkket, sekä tietääkseni yhden sormuksista.

Ei varsinaisesti pukuun liittyvät asiat, eli meikki ja bindit kaipaavat myös ehdottomasti kohennusta. Ajattelin tehdä saman tyyppisen meikkausvideon pikakelauksella Sparrowsta, kuin tein perus Johnny Depp -meikistäkin. Kyseinen video löytyy tästä linkistä. Videon teen siinä vaiheessa, kun olen saanut peruukkini modattua kohtuulliseen kuntoon, hankkinut kunnon kajaaline, sekä mustat piilolinssit. Linssejä pitänee pyytää joululahjaksi oikein pari-kolmekin paria kerralla. Viime kerran kauhubindikokemuksien jälkeen päätin palata takaisin jesarikorsetteihin, niinpä ajattelin soveltaa kahta eri tekniikkaa. Tavallisesta jesarikorsetista jää minun kuppikoollani törkeä tissivako, mutta ajattelin sen siloittaa laittamalla vain parista kohdasta jesaria suoraan ihoon kiinni. Täysin avonaiseksi en tietenkään voi paitaa jättää, mutta koska se on usein ylemmäs asti kiinni, en pidä sitä täysin sallimattomana.

Miksi kaikista hahmoista maailmassa, teen Sparrown Gaalaan? Miksi edes kisaan sillä? Siksi, että otan sen esiintymisen hienouden kannalta. Tunnen Sparrowna oloni hyvin kotoisasti ja hahmoon eläytyminen tuntuu hyvin luontevalta. Yksi Cosplay Gaalan hienouksista on sen loistavasti aikataulutettu päivän jako, jolloin jää kisaajille jää hyvin aikaa valmistautua koitokseensa. Kisa on hyvin vakavasti otettavaa tasoa, koska se on tapahtuman pääohjelma -- viime vuonnakin pukujen laatu oli keskimäärin jotain ennen näkemätöntä. Kisassa on sen lisäksi hyväksytty vaikka minkälaiset hahmot, joten Jack menee kategorioihin sisään ihan kevyesti. Kisan erityispiirteenä yksilökisassa saa tehdä taustanauhalla maustetun esityksen, vaikka kisaakin yksin. Tilaisuudesta on otettava kaikki irti. Esityksen yksityiskohtia on jo hahmoteltuna mielessäni, enää vain tarvitsisi rakentaa siitä toimiva kokonaisuus.

Yksi Sparrown pukuilun hienouksista ovat jo aiemmin mainitut ihmisten reagtiot, jotka korostuvat erityisesti esiintymistilanteissa. Muistan, kuinka sain melkein kyynelet silmiin nostattavat aplodit astuellessani Traconin deittishowssa lavalle. Tiedän, että suurin osa fanituksesta johtuu hahmosta ja sen näyttelijän mielettömästä roolisuorituksesta -- ei minusta. Se kaikki on silti jotain... Gaaah. On kunnia, että minutkin ns. "approovataan" pelkkänä kopiona. Cosplayssa taitaakin olla se juju, että cossaajaa ei useinkaan käsitellä pelkkänä cossaajana, vaan puvussaan hänet halutaan rinnastaa fyysisesti hahmoksi, jota fanitetaan. Ilman tätä piirrettä en todennäköisesti nauttisi tästä harrastuksesta siinä määrin kuin nyt. Eli malja cosplaylle!



Pumpkin

Olen päättänyt.

TYNN, TYN, TYYY. TUMTUM, TUMTUM, TUM.

Hahmovalintani Eurocosplaykisaan.

Outoutta ja rentoa meininkiä Vapriikin cosplayteemapäivässä

Terveisiä Tampereen museokeskus Vapriikista. Tosiaan, uutta pukua piti olla luvassa, toisin kuitenkin kävi. Pistin niskaani mieleisimmän animesta tekemäni puvun, eli Shigofumin Fumikan. Lähdinpä sitten tapahtumaan keräämään hyviä kokemuksia ja rattoisempaa lauantaipäivää, kuin olisin kotona toisessa tapauksessa viettänyt (murjottaen sohvalla). Mukaani en viitsinyt ottaa Kanakaani, eli puhuvaa sauvaa, joka muutenkin jo oli niin pelottavassa jamassa, kallellaan, kuin Pisan kalteva torni. Hermoparkani eivät olisi hajoavaa proppia kestäneet aiempien hermoromahduksien lisäksi. Aavistuksen harmittaa, että en päättänyt jo aiemmin laittaa vanhaa pukua päälle, sillä olisin tehnyt Fumikalle ihan keveästi vielä viime yönä aseen, jos olisin edes hieman aikaisemmin tilanteen arvannut. Nooh, paikalle saavuin yhdentoista maissa edelleen stressaantuneena edeltävän yön jäljiltä. Melko pian löysin tuttua Tampereen Katucosplaporukkaa ja seuraava tunti kului yllättävän hitaasti seilaillen puhumassa eri ihmisille ja miettien, että mitäköhän sitä tekisi. Tekemättömyys varmaan vaikutti valintaani osallistua kuin osallistuakin kisaan. Niimpä suunnilleen viittä vailla kaksitoista, jolloin ilmottautuminen sulkeutui, ilmoitin itseni kisaan, ensin kysyttyäni parilta henkilöltä mielipidettä asiasta. Kyllähän se vähän ehkä pöllöltä tuntui, koska olin aiemminkin jo samalla puvulla kerran kisannut, mutta haluni palata lavalle oli kaiken kokemani jälkeen suuri.

Kisan hilpeä voittajakaarti.

Kun on alusta asti kisannut, haluaa kisata aina. Kyseessä ei ole se, ettäkö haluaisin vain kivaa, palkintoja ja sijoja, vaan yleisön reaktioiden saaminen osakseen on jo yksinään syy mennä kisaamaan. Puku, jota ei tulla kertaakaan erikseen kehumaan, saattaa tuntua laimealta, cosplaykisoissa cosplayaaja asetetaan tarjottimelle ja yleisö pakotetaan reagoimaan siihen jotenkin. Tästä kerrasta en muista koko tilannetta ollenkaan, mutta eipä se mitään, annettu sija puhuu ehkä paremmin puolestaan. Kisassa osallistujia oli peräti 13, joista kaksi oli pareja. Kotiin lähti sushiastia ja syömäpuikot silmätulehduksen kera (Siis oikeesti, piilarinesteessä on oltava jotain vikaa tai sitten minä olen tullut yliherkäksi piilolinsseille) ja hyvä mieli. Paikalla tuli tavattua yllättäviäkin ihmisiä, mutta monet olettamani cosplayaajat loistivat poissaolollaan. Ilmeisesti he menivät Tsukiconiin.

Ymmärsin heti logiikan, kun huomasin, että Tsukicon ja Vapriikin cosplayteemapäivä olivat päällekkäin. Tsukicon on j-rock ja lolita-muoti yms yms painotteinen tapahtuma, enkä ole edelleenkään ymmärrä, miten runsain joukoin ihmiset menevät paikalle vain cossaamaan aiheeseen kuulumattomina hahmoina. Muutaman tapauksen ymmärtäisin toki, mutta come ooooon hei, kaikki? Vapriikkin teemapäivä järjestettiin nimen omaan cosplayaamista varten, ja minä ymmärsin asian ainakin näin, että tällä ajoittamisella yriettiin myös karsia Tsukiconista pelkkiä cossaajia hieman pois. Vapriikissa minun arvioni mukaan cossaajia oli muutamia kymmeniä, mutta minun puolestani enemmänkin olisi voinut olla.

Toisaalta, tekemistä ei riittänyt niinkään paljoa, kuin oli paikallaolijoita. Ohjelmassa oli tanssimattoa, pikamanikyyrejä, meikkivinkkejä, origamipaja, museon näyttelyt ja cosplaykisa. Tälläkin keralla päädyin headdeskiin, kun en känyt muuta tekemässä, kuin kisaamassa ja tanssimassa. Noh, ensi viikonloppuna on luvassa Vapriikissa anime- ja manga teemapäivä, jolloin minä olen tosissani luvannut itselleni käydä kuuntelemassa paneelia(?) amv:istä.  Paikalle edelleen odotetaan putkahtavan cossaajia, sillä sisääpääsy on cossaajille vain 2 euroa. Mikäpä siinä, jos keksin mukavalta tuntuvan puvun kaapistani. Eli mukaan vaan sitten ensi viikonloppuna ja hynttyyt päälle. *peukku*

Kuvat: Miika Ojamo

Laiskiainen ma oon

Anteeksi! En ole tässä ihanan pitkäääääääään aikaan tehnyt minkäänlaista päivitystä ja uskokaa tai älkää, mutta minulla on sitä sosiaalistakin elämää aina silloin tällöin (estämässä) päivittäisen dataamisen. Syyttää voi toki myös peräti kolmea kenkkuilevaa läppäriä. Oikeastihan minun ei pitäisi olla tälläkään hetkellä olla kirjoittamassa tänne, vaan muun muassa ompelemassa käsin hemmetin eeppistä yläosaa hemmetin eeppiseen cosplaypukuun, jonka tulisi olla valmiina lauantaina Vapriikin cosplayteemapäivää varten. Huoh. Että saa nyt sitten nähdä saanko valmista, kun tuhlaan kallista aikaa tällaiseen turhanpäiväiseen datailuun. Ehkä tämäkin hiukan valaisee hiljaisuuttani? Kenties?

Seuraavaa päivitystä odotellessa (vaatii Facebook-jäsenyyden):

Who you gonna call?

Muodonmuutoksen oppitunti II

Tässä kasa ihan perusperuscosplayvinkkejä lähinnä aloittelijoille suunnattuna.

1. Hamstraa, hamstraa, hamstraa! Varsinkin kaikenlaiset muoviset perusmuotoiset pakkaukset, korkit ja voivat osoittautua hyvin hyödyllisiksi. Kannattaa silti harkita, onko hyödyllistä varastoida ihan sitä nöyhtää omista sukista. No jaa, miksei sitäkin.

2. Hyviä perusmateriaaleja muiden kuin kankaiden lisäksi ovat esimerkiksi vaahtomuovi, fun foam (softis), styroksi, uretaani, solumuovi ja puupahvi.

3. Panosta suunnitteluun. Kaikki tietysti omalla tavallaan, mutta tarkat matemaattiset piirrokset takaavat parhaiten tarkan lopputuloksen.

4. Mittanauha (tai matematiikka) hukassa? Käytä suhdelukuja.

5. Panosta meikkiin ja hiuksiin! Vaikka puku olisi kuinka onnistunut, ihana ja kaikkea siltä väliltä, ilmestys kärsii pahoin, jos kasvojen alue ei ole kondiksessa. Kasvoihin ihmisessä kuitenkin eniten kiinittää huomiota.

6. Korsetti voi tehdä profiilille ihmeitä...

7. ...tai vastaavasti toppaukset voivat olla viimesilaus lihaksikkaammalle (tai lihavamammalle) hahmolle.

8. Välttele lakanakankaita ja epäilyttävän halpoja kiiltäviä materiaaleja. Aitoutta pukuun tuo erilaisten materiaalien käyttö tarpeen mukaan.

9. Maalatessa muista suojata alueet, joille maalia ei kuulu levitä.

10. Erilaisten sapluunoiden ja muottien valmistaminen mm. pahvista tai vaahtomuovisa ei tuota suurta vaivaa, ja voi olla varmempi lopputuloksestaan.

Muodonmuutoksen oppintunti 1

Tehtävä: Etsi kaksi virhettä.

Ylempi kuva siis tietysti alkuperäinen kuva minusta Jack Sparrowna Traconissa. Olin hyvin kiukustunut, kun piilolinssini olivat tehneet taikatempun ja muuttuneet sinisiksi. Mitä nyt yksistä linsseistä? Sitä, että piilolinssit muuttavat ilmettä ja pirusti, jos kontrasti alkuperäisen ja hahmon silmienvärin välillä on suuri. Sparrowni erinomainen esimerkki. Toinen mihin yritän tässä tähädätä, ovat kulmakarvat. Miehillä tapauskohtaisesti on tummemmat, tuuhemammat ja paksummat kulmakarvat, kuin naisilla. Omani haalistuivat päivän aikana pois, siispä ei kannata säästellä meikin käytössä, tämä ehkä opin ainakin minä. Parhaaksi tökötiksi totean nestemäisen kajaalin.

Minä, suhde muotiin ja unelma

Hei, lapset. Tänään puhun sellaisesta asiasta, jolla ei ole niinkään paljon tekemistä cosplayn kanssa, vaatteiden kylläkin. Ja minun ammattihaaveeni ja epäröintini kaikesta aina ja ikuisesti. Parempi aloittaa kertomalla ammattihaaveideni historiasta. Se menee näin:

Muistan ensimmäiset ammattihaaveeni ala-asteelta. Kaikkia en varmasti, mutta joitakin kylläkin. Oli laulajaa, sotilasta, Peppi Pitkätossua, sarjakuvapiirtäjää, lääkäriä ja kirjailijaa. Eniten varmaan laulajaa. Mitä sitä muuta odottaisikaan sen ikäiseltä tytöltä. Käsitöiden alkaessa 9-vuotiaana aloin kiinnostumaan vaatteiden suunnittelusta. Muistan kertoneeni asiasta äidille, joka käski suunnitella mekon, jonka hän sitten ompelisi. Miten sitten kävi, niin suunnittelin mekon, jossa oli painovoimaa uhmaavat helmat ja kunnon grrrrlpoweria. Äiti tietenkin sössi mielestäni koko mekon, koska helmat eivät olleet samanlaiset, kuin halusin. Kangas taisi olla jotain ihanan metallista ja oikein ysäriä. Mahdoinko kangasta edes itse valita. Mekko päätyi purukumilla sotkettuna pakastimeen, eikä sitä sen koomin tavattu. Vaikka välissä ehdin unelmoida kaikkea ja en mitään, noin 11-vuotiaana muotisuunnittelijan ura loisti jälleen silmissä. Innostuin jopa ompelemaan spagettiolkaimellisen topin ällöttävän sävyisestä vihreästä resorikankaasta ja ompelin siihen oman lempinimeni. Alaosa taisi olla aika mullistava, malli oli kynähametta hyvin paljon muistuttava. Isä oli erittäin otettu tuotoksistani. Kerroin tietysti kaikille ammatista, josta haaveilin, ja opettajat ja tietävämmät kaverini osasivat heti sanoa, että vaatesuunnittelijana on erittäin vaikea menestyä. Paljon pessimismiä, sen muistan. Kukaan ei varmasti odottanut minusta tulevan mitään.

En ollut mitenkään erityisen hyvä piirtämään tai maalaamaan, kasin oppilas taisin olla ala-asteeni, joskus ysin. Pukeuduin hyvin omituisesti ja taisin olla oikeasti hiukan häiriintynyt. Outoa todeta se tällaisena, kuin nykyisin olen. Ihan niin kuin asiaa ajattelisi joku täysin siitä pienestä tytöstä täysin erillinen henkilö. En siis tosiaankaan ollut luokan suosituin, vaikka sitä todellakin halusin. Lopulta kuudennella luokalla päätin olla yrittämättä olla sellaisten ihmisten ystävä, joista ei ollut siihen ja kokivat minut aina vastenmieliseksi. TÄMÄ oli se hetki, kun kehitys lähti johtamaan tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Ikään kuin edessä olisi ollut iso valtatie, jota olin kulkenut koko elämäni ajan. Sitä olisi helppo kulkea eteen päin. Miksi kääntyä metsätielle? Niin minä kuitenkin tein. Pian opin, että se oli hyväksi. Muuttuisin itse sellaiseksi, kuin halusin unelmissani olla. Siisti ja kapinallinen. Suosittu ei tarvisisi olla, muut kunnioittaisivat minua silti, koska halusin olla sellainen, kuin juuri olin.

Yläasteella vietin paljon aikaa yksinäni, toisaalta pidin siitä, toisaalta sisimmässäni paloin päästä muiden juttuihin mukaan. Halveksin massamuotia ja pukeuduin aina päinvastoin kuin kaikki muut. Kuvaamataito tuli yhä tärkeämmäksi ja tajusin vihdoin, että saatoin olla siinä myös hyvä. Ainakin parempi, mitä luulin. Salaa toivoin edelleen olevani suosittu laulaja. Miten naiivia. Noina aikoina lähes unohdin haluni tulla muotisuunnittelijaksi. Panostin enemmän filosofiaan, taiteeseen, sarjakuviin... Niin, silloin löysin myös Japanin elämääni. Muodostin samalla tiedostamatta voimakkaan tunnesiteen elokuviin. Alunperin en tiennyt juuri mistä olisin erityisesti pitäisin. Mikä olisi siistiä. Lopulta löysin The Nightmare Before Christmasin... En oikein tiennyt olisinko pitänyt siitä vai en. Opin Tim Burtonin nimen. Sitten tajusin rakastavani tuota elokuvaa. Hamstrasin lisää tietoa elokuvista. Lopulta halusin elokuvaohjaajaksi. Tässä vaiheessa haluan kertoa, että tätä haluan edelleen. En vain usko, että minusta olisi siihen. Olen samassa tilanteessa, kuten kunnioitettavasti Johnny D on asian kuvaillut tosirakkaudesta. Olen löytänyt tosirakkauteni ammattiin ja erittäin onnellinen, että olen törmännyt myös toiseen sellaiseen. Harmi, että kaksi tosirakkautta ei voi käydä toteen. Minun täytyy valita. Valehtelisin, jos väittäisin, että valinta olisi täysin selvä tai että sydämeni ei murskautuisi joka tapauksessa.

Lopulta löysin suuren intohimoni cosplayihin, samoin pakonomaisen tunteen saada tehdä kaikki itse ja tavoitella täydellisyyttä ja kehittää itseni huipuksi. Cosplayn ja minun suhteeni jo tiedättekin, joten en selitä siitä sen enempää. Cosplay kuitenkin sai muistoistani palaamaan epärealistisen ammattihaaveeni. Ihmisten yleinen pessimistinen asenne ammattialaan sai minut täysin epäröimään. Salaa mielessäni kuitenkn yhdistelin asioita. Vaatesuunnittelu? Elokuvat? Yhtä kuin puvustaja. En ollut luultavasti tiedostanut puvustajan ammattia ennen tuota hetkeä. Haave puvustajaksi ryhtymisestä ei ollut itsestäänselvä tietenkään heti. Se hiipi hitaasti ja varovaisesti (takaisin) mieleeni. Tuli vuoro valita, minne lähteä opiskelemaan. Vaatetusalan opinnut olivat neljäntenä vaihtoehtona listassa. Pääsin toiseen -- lukioon viestintälinjalle. Melko pian minua alkoi hieman kaduttaa. Miksi en ollut kuunnellut itseäni kaikkia näitä vuosia? Miksi kouluttaa itsensä johonkin hyvä palkkaiseen ja arvostettuun ammattiin, kun oli jo selvää, että minusta ei ole mihinkään muuhun, kuin luovaan ammattiin. Paskat mahdollisuuksista. Halusin tehdä sitä, mihin minut oli tarkoitettu! Muistan käyneeni kerran OPO:lla marisemassa huonon matematiikan tunnin jälkeen: Halusin lopettaa lukion. Tiedustelin ensimmäisen vuoteni aikana mahdollisuuksista vaatetusalaan suoraan lukiosta. Luulin alkuksi, että kaikki olisi ollut ajahukkaa, eikä lukiosta pääsisi muualle, kuin yliopistoon. Lähinnä kavereideni infon avulla aloin ymmärtämään, että lukiosta pääsisin kolmannen asteen koulutukseen vaatetusalalle ilman ammattiopistoakin. Pidin eri asiana, pärjäisinkö siellä ja päätin käydä vielä artesaanin koulutksen ennen korkeakouluun hakua.

Nyt olen abi. Paheksun ihmisiä, jotka yrittävät pukeutua muodikkaasti. Paheksun ihmisiä, jotka luulevat, että tekemällä itsestään kauniin on kaunis. Vihaan turhamaisuutta. Vielä enemmän sitä, että kieltäytyy ajattelemasta omilla aivoillaan. Nämä asiat leimaavat minulle muotimaailmaa. Hiljattain olen oppinut, että sen ei tarvitse olla välttämättä sitä, jos niin itse haluan. Tiedän, että minun on tutustuttava muotiin ja suuriin nimiin, jotta pääsen asenteeni puolesta edes koulutukseen.

Minä en ole muodikas. En ole ostanut itselleni vaatteita vuosiin, korkeintaan satunnaisesti talvitakin, kengät tai housut. Sitä mitä tarvitsen. Olen jatkuvasti identiteettikriisissä. En halua missään nimessä pukeutua, niin kuin muotimaailman ihmisten oletetaan pukeuvan. Ensimmäisellä vuositasolla lukiossa käytin värikkäitä vaatteita ja erivärisiä peruukkeja. Loppuvuodesta lopetin kokonaan peruukkien käytön, en tuntenut tyyliä enää omakseni ja lopetin yrittämisen. Välillä tyylini oli erittäin hälläväliä, välillä äärimmäisen poikamainen, välillä mukasöpön tyttömäinen, gay, hiukan hippi, hikinörtti, boheemi, romanttinen. Äärilaidoista toisiin. Missään vaiheessa en kuitenkaan muodikas. En omista muodikkaita vaatteita.

Olen jatkuvasti paineen alla ammattisuuntaukseni suhteen. Millainen minun pitäisi olla, jotta minut hyväksyttäisiin? Olenko friikki, jos en tunne kaikkia tarvittavia nimiä, vaikka haluan nimen omaan puvustajaksi? Mikä on puvustajan prototyyppi? Oleno liian tyhmä? Onko piirtojälkeni liian persoonatona, vaikka kaikessa pitäisi olla kyse lopputuloksesta? Onko minulla edes silmää? Kopioinko vain toisia? Olenko aivan vääränlainen, koska vihaan Louis Vuittonia? Olenko samanlainen, koska yritän olla erilainen? Enkö ole sittenkään ainoa laatuani? En tiedä. Olen jossain oudossa kriisissä, enkä rauhoitu, ennen kuin saan kysymyksiini vastauksia.

Tänään puhuimme koulussa vaatetusalasta. Näytin paria eilen piirtämääni pukukokonaisuutta, niistä pidettiin, toisaalta ei noteerattu mitenkään erityisesti. Ruokapöytäkeskusteluissa tapasin pitkästä aikaa sellaisen pessimistisen ihmisen, joka sai epäilemään jälleen olemassaoloni merkitystä. Vaatetusalla on huonot mahdollisuudet työllistyä. Mitä jos päädyt tehtaaseen koko loppuiäksesi töihin? Tämä oli tiukka vastarinta, jota koin kyseiseltä ihmiseltä vastineeksi vakuuttelustani kyvykkyydeltäni ja paloltani juuri tähän työhön. Kuulin luurankojen jo kolisevan kaapissani. Mitä jos? Myöhemmin kehittelin hiljaa mielessäni sanat, jotka minun olisi pitänyt sanoa, vielä kun keskustelimme asiasta? On helppoa olla jälkiviisas. Kumpi olisi kamalampi kohtalo: Kouluttaa itsensä sellaiseen ammattiin, jossa on tavalliset mahdollisuudet työllistyä ja nollan mahdollisuudet edetä, vai opiskella sitä alaa ja niitä asioita, jotka aidosti kiinnostavat, riskeinään joko pudota pohjalle tai menestyä. Sitä paitsi, tämän asian olen jo monesti käynyt läpi mielessäni. Olen täydellisen onnellinen, kunhan saan tehdä sitä, mitä oikeasti haluan. Minulla on vahva yhteys luovuuden kanssa. Sitä voi ylittä, ei alittaa, eikä kiertää ympäri. Minun ei tarvitse olla kuuluisa (sitä oikeastaan inhoaisin), minun ei tarvise saada hyvää palkkaa. Kunhan saan ilmaista itseäni. Toisin sanoen, kunhan en päädy tehtaaseen tai lakaisemaan tilkkuja lattialta, minä olen tyytyväinen. Sitä paitsi, minusta on paljon parempaan kuin langanlakaisijaksi. Voin vain luottaa ylempään voimaan, että tämä onnistuu, koska on myös syytänyt minuun ajatuksen, että tämä on minun juttuni.

Tietoisena muodin oleellisuudesta joka tapauksessa vaatetusalan opintoihin, olen alkanut oikeasti seuraamaan muotia sillä silmällä. En niinkään hamstraamaan muotilehtiä, lähinnä tarttumalla siihen, mikä tulee vastaan. Tämän lisäksi lähinnä eilisestä alkaen olen piirrellyt sekalaisia luonnoksia sisällöstä portofoliooni. Naureettavaa kai sanoa, että on halunnut vaatetusalalle suunnittelijaksi jo vuosikaupalla, mutta ei ole tuhlannut tunneissa varmaan päivääkään itse suunnitteluun. Minä olenkin ehkä jonkinlainen hassu poikkeus. Seuraan asioita joista pidän vierestä. Suunnitelmat ovat päässäni, ne vaan täytyisi päästää ulos. Kaiken lisäksi minun on päätettävä ehdottoman konkreettinen inspiraation lähteeni, ennen kuin saan itsestäni ulos mitään. Koska olen huono keksimään itselleni tehtäviä, suunitelmat paperille ovat siis harvinaista herkkua. Tomppa on auttanut tässä ja antanut minulle kuvailuja jostain puvusta, jonka olen sitten selittänyt hänelle kirjaillisesti. Muistellessa noita pukuja, nyt tekisi mieli piirtää korpista insipraation saanut takki, joka on aika helkatin upea. Muuta en osaa sanoa.

Tässä oli tarina minusta. Nyt tiedätte käytännössä kaiken. Olette jumalia. No ette ihan. Haastan teidät kuitenkin tehtävään: Haastakaa minut. Haastakaa minut piirtämään jokin pukukokonaisuus. Määrittele jokin asia, josta saan vaikutteeni (Aikakausi, hahmo, satu, esine, asia, ihminen, tyyli, jotain villiä, keksikää itse... Kuvista voitte saada vinkkiä asioista, joisa pidän.), käyttötarkoitus, onko kyseessä puvustuksellinen suunnitelma, vai muotisuunnitelma. Naiselle, miehelle, vai jollekin siitä väliltä. Skannaan piirokseni yksinoikeudella teille tähän blogiin. Yleensä en uskalla julkaista mitään, koska pelkään, että joku varastaa ideani. Nyt kuitenkin otan kyseisen riskin. Samalla saatte kritisoida tuotoksiani. Olkaa kuitenkin lempeitä, minä olen hyvin herkkä persoona, joka myös masentuu helposti.

Brains on/OFF

Katsokaa, mitä päässäni liikkuu, kun en tee cosplaypukuja:

Mitä pyydän syntymäpäivälahjaksi:

-torso, säädettävä
-käytetty kasariompelukone
-rahaa pukuiluun
-Willy Wonka -suklaata
-muutaman elokuva (mm. The Imaginarium of Doctor Parnassus)
-elokuvalippuja
-ompelusetti (mm. PINKKEJÄ nuppineuloja, uusi ratkoja ja mittanauha, minisakset...)
-luonnoslehtiöitä (cosplaysuunnittelua varten)
-ovet huoneeseeni (jotta saan tehdä pukujani rauhassa yömyöhään)

Huomatkaa, kuka on valmis peruuttamaan koko mediadiplominsa, jos se sattuisi menemään aikatauluineen pukuprojektin päälle. Ja kuten vihjaisin jo aiemmin saavani merkittävämmän summan rahaa vapaaseen käyttöön, se tietysti löytää tiensä cosplaypukumateriaaleihin viimeistä senttiä myöten. Hmm. Cosplaysäästörahasto? Onko sellaisia olemassa?

Eli tik, tik, boom. Olen edelleen aktiivinen, vaikka en olekaan kirjoitellut sen kummempia tässä viime aikoina. Vapriikin cosplayteemapäivä on vahvistettu häämöttävän marraskuussa ja näillä näkymin olen edelleen tekemässä kuvareportaaseja blogiini Haibane Renmein Rakkan edistymisestä.

Yllättävästi näytän paremmalta Johnny Deppinä.

Täysin sattumanvaraisena lisäyksenä kerron hassun tarinan, joka tapahtui tänään lukioni ranskankurssilla. Oikea nimenihän on Henniina ja Henniinaksi minua aina kutsutaan, korkeintaan satunnaisesti "Hene", muuten Henniina. Tänään minun nimeni oli Henri. Ilmeisesti. En ole lähellekään tyttömäisimmästä päästä opiskelijoita meidän lukiostamme. Olenpahan jo pariin otteeseen pyörähtänyt koulussa Johnny Depp -cossissani. Tai miksi sitä nyt pitäiskään kutsua. Depp-tyylittely? Stailaus? Depp-kaappicossi? En siis ihmettele, jos jonkun opettajan mieleen on juurtunut ajatus transuudesta. Ehkä sitä olenkin, ken tietäisi, minä en välitä. Oli vaan kovin huvittavaa, kun ranskan opettaja ensin sanoo minua Henriksi, sitten pikaisesti korjaa Henniinaksi ja kun koko ryhmä repeää nimitykselle täydessä ymmärryksessä minun kanssani androgyynisyydestäni, enkä pysty lopettamaan nauruani, opettaja kysyy, että mikä siinä niin hauskaa on, Henriikka on ihan yleinen nimi. Vastasin vain, että, juu, Henriikaksi minut monesti on sekoitettu. Pelastin opettajani kauheilta tunnontuskilta. En tosin pystnyt lopettamaan itsekseni hihittelyä koko lopputuntina. 8D Jälkeenpäin ajatellen oli vielä hassumpi sattuma kutsua minua Henriksi. Näin nimittäin juuri toissa viikolla unta, että pääsin vierailulle 1800-luvulle ja tekeydyin amerikkalaiseksi aatelismieheksi nimeltään sir Henry. Se oli hieno uni se.

Cosplay psychosis

Olen istunut avuttomana tumput suoraassa jo siitä asti, kun sain Jack Sparrow -pukuni valmiiksi ja Tracon tuli ja meni. Niin meni kesälomakin. Tekemättä mitään. Ajattelematta mitään. Silti se kului (wiuh!) ja nyt sitä istutaan tumput suorassa koulun penkillä, sen sijaan, että sitä tekisi kotona keittiön tuolilla. Sen sijaan, että sitä tekisi omassa huoneessa ompelukoneen ääressä.

Olen ollut täysin tekemätön siis jo hyvin pitkään ja silti aika tuntuu kuluvan ihan mieletöntä vauhtia. Vaikka cosplayprojektit eivät häämötäkään aivan nurkan takana, stressaan niistä silti. Miksi en tee mitään?! Pian huomaan olevani jälleen keskellä silkkaa paniikkia, kun seuraava con onkin jo horisontissa alle kuukauden päästä, eikä materiaaleja ole edes ostettuna. Stressivaihde on jäänyt päälle, kun cosplayprojekteja on ollut niin tiuhaan tahtiin jo kolmisen vuotta.

Huomaan cosplaystressitilani ehkä joka kymmenes minuutti, ja joka kerta päädyn takaisin samaan ajatuskierteeseen: "No niin, mitäs jos ryhtyisin hommiin? Ai niin, eihän minulla olekaan materiaaleja. Ai niin eihän minulla olekaan rahaa! Ai niin en ole tehnyt edes vielä suunnitelmia. No onkohan sitä motivaatiota tehdä nyt niitä suunnitelmia, kun ei ole näillä näkymin rahaa tulossa, kuin vasta pitkän ja määrittelemättömän ajan kuluttua..." Ja tämä mantra toistuu siis lukuisia kertoja päivässä. Näen unia, kuinka en ole saanut pukuani valmiiksi coniin (ja teen sitä vielä conaamuna ja kisa alkaa ihan kohta ja voihan raamen nyt meni koko tapahtuma sivusuun kun tein vain pukuani). Uneni siis perustuu tositapahtumiin. Yhdistettynä oikeastaan kaikki vastoinkäymiset, joita olen kohdannut lyhykäisen cossaus"urani" aikana.

Parempina aikoina ajattelin cosplayn mukavuutta ja ihanuutta päivittäin useita kertoja. Puhuin siitä, pidin esitelmiä ja puheita. Jokainen yksinolon hetken bussissa käytin kirjallisten cosplaysuunnitelmien tekoon ja joka arkipäivässä oli sellaista Jack Skellingtonmaista intoa kaikesta. Kesän aikana jotain on muuttunut. En ole pystynyt luomaan mitään. En kirjoittamaan, en piirtämään, en herran jesta edes siivoamaan, vaikka olen sitä joka päivä yrittänyt tehdä. Mistä ikinä tämä johtuukin, luulen, että toivun siitä kuitenkin tässä pikkuhiljaa. Huoneeni on puoliksi siisti, olen suhteellisen kiinnostunut koulunkäynnistäni ja tänään ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen, sain piirretyksi muutaman omakuvan makaamassa pulpetilla perusangstissa muistikirjaani. Ehkä sitten kun saan jostain resurssellista kannustusta, saan jopa huoneeni siivottua, käärin vihdoin hihani ja suuntaan energiani siihen, mihin sen teen kaikista parhaiten: cosplayihin.

En siis menetä toivoani. En ole missään vaiheessa menettänyt toivoani. Minulla on vain ollut monen monta huonoa päivää peräperään. Siinä kaikki.


Pumpkin

Korppityttö ja aasi

Olenpas nyt kirjoittamistuulella, kun jo toisen tekstin pyörtäytän perättäisenä päivänä. Edellisessä bloggauksessani tosiaan kerroin vuoden 2011 pukusuunitelmat ja lopussa vihjaisin, että vielä yksi puku tälle vuodelle saattaisi olla tulossa. Nimittäin Haibane Renmein Rakka.

Haibane Renmei on minulle pohjattoman tärkeä anime. Löysin sarjan "vahingossa", kun etsin jotain hyvää animua katsottavaksi. Selailin ihmisten top-animelistoja, ja sieltähän se jostain sitten löytyi. Sarjan minulle möi heti ensisilmäyksellä pelkkä screencapture jostain jaksosta. Pidän siis mielettömästi persoonattomaksikin haukutusta hahmojen piirtotyylistä, öljyvärimaalausmaisesta värityksestä ja ylipäätään vaatteista, jotka on hahmojen päälle puettu. Parasta sarjassa on kuitenkin idea ja tarina. En tässä sitä lähde sen kummemmin kertoilemaan, mutta pääosassa on tyttö, joka näkee unta ja syntyy pieneen ja aidattuun maailmaan, kuten muutkin haibanet. Hänet nimetään unensa mukaan, jossa näkee korppeja, Rakkaksi, hän saa siivet ja sädekehän. Koko sarja kertoo oikeastaan Rakkan tarinan sopeutumisesta yhteisöön, jossa haibanet ja ihmiset elävät rinnakkain. Uskokaa pois. Sarja on paljon parempi itse katsottuna, kuin minun sepittämänäni. Suosittelen lämmöllä.

Tampereen museokeskus Vapriikki on siis lupaillut syksylle cosplaytapahtumaa Inrõ-näyttelynsä rinnalla. Koska oletan museon (ja CosplayFinland Tourin) järjestämän tapahtuman olevan automaattisesti laatua, olen täysillä mukana, puvussa tai ilman. Nääh, mitä minä yritän teitä huijata. Masentuisin ilman pukua. Näen siitä painajaisia. Puvulla siis!

Mikäli käyttöön ei pääse vanha puku, olen päätänyt tehdä Rakkan. Niin kauan olen haaveillut häntä cossaavani. En ole pitänyt sitä minkäänlaisena pakotteena, mutta idea on riippunut silmäluomistani niin pitkän aikaa, että olen jo täysin alistunut ajatukseen. Päätöksen teossa kielteistä valintaa ei ainakaan auta yhtään tieto siitä, että olen saamassa suurehkon rahasumman pelottavien luonnonvoimien takia. Eipä tarvitsisi kitsastella kankaankäytössä ja voisin ostaa sitä vähän kalliimpaa, mutta laadukkaampaa materiaalia. Ja rutkasti tukikangasta kaulukseen. Haaveileva huokaus. Tapahtumassa on muistaakseni myös kisa, mutta en ole täysin varma, osallistunko, sillä puku tulee olemaan melko simppeli.

Tiedän, että koko projetkissa ei mikään kauhean suurta haastetta aiheuta. Vaikeinta tietysti tulee olemaan tapahtumapäivänä hiusten kanssa sählääminen, siivet ja sädekehä. Sädekehä pitää nimittäin saada kiinnitettyä päähäni mahdollisimman huomaamattomasti, enkä käytä peruukkia, joten se tulee olemaan haaste. Muistaakseni tuota valkoista mekkoa käyttäessään Rakkalla ei ole enää sitä sädekehän pidikettäkään, joten sitä en voisi käyttää apuna. Sädekehän täytyy olla todella kevyt ja siistipintainen.. Saatan valmistaa sen styroksista. Sitten etsin jostain todella jämäkän, mutta ohuen metallitikun..... Joku on nero, jos keksii jonkun huomaamattomamman tai muuten paremman vaihtoehdon. Kaikkea olen kyllä yrittänyt miettiä.

Siivet ovatkin kaikista työläin juttu toteuttaa. Niitä varten saatan tehdä harvinaislaatuisen poikkeuksen ja käyttää tutoriaalia. Minulle olisi ensimmäinen kerta, kun askel askeleelta jonkun ohjeita käyttäisin. Noh, todennäköisesti tuotoriaaliksi päätyy Krauterteen siipitutoriaali, joka perustuu rautahenkarin käyttöön. Pidän tätä yhtenä mahdollisuutena. Loppujen lopuksi kuitenkin päädyn vain soveltamaan koko tutoriaalia ehkä vähän sieltä ja vähän täältä. Olen typerä minäitse!-aasi. Joka tapauksessa, hahmovalintaani vaikuttaa myös Rakkan siipien erikoislaatuisuus, sillä ne ovat väritykseltään hyvin jännät. Ajatus pääsemisestä leikkimään silkkiväreillä siipien kanssa kutkuttaa sanoin kuvaamattoman paljon. Khihihi. Maalaaminen on minun juttuni heti muovailun ja piirtämisen jälkeen, kun puhutaan kuvaamataidosta. Haaste on minun juttuni.

Syy oikeastaan, että avaudun koko hahmosta ja pelkästä cosplaysuunnitelmasta näin laaja-alaisestikin teille on se, että suunnittelin raportoivani edistymisestä kuvien kera. Rakkan kanssa en todennäköisesti joudu kärsimään järkyttävää stressiä, elleivät sitten englanninkirjoitukset sitä aiheuta. Saattaakin olla, että teen jutun englanniksi, joka tietysti melkein nollaisi idean kirjoittaa tässä ja tällä hetkellä.

Loppuun vielä ärsyttävät valitukset siitä, kuinka en itsekään pidä tavasta, jolla kirjoitan. Liikaa pilkkuja, sekavaa, järjettömän outoja sanajärjestyksiä... Voisin melkein sanoa käyttäväni tajunnanvirtatekniikkaa. Melkein. Eli pahoitteluni siitä. Sanokaa vain, jos kirjoitukseni on tajutonta paskaa.


Pumpkin

Kohti seuraavia seikkailuja

Summertime and the living is easy...

Vai onko? Tuossa siis siteerasin Ella Fitzgeraldin ja Louis Armstrongin laulamaa kappaletta, joka vain on jotain niin nannaa, että se oli pakko laittaa tuohon. Kyllä, pidän jazzista ja Armstrongilla on kuuma ääni. Any gay, viime kerran taisin bloggailla jo jonkun aikaa sitten, ilmoittaen pitkähköstä tauosta. Syynähän oli siis läheisimmän ystäväni kuolema, eli Inkku-koira jouduttiin lopettamaan heinäkuussa. Olen tuntenut oloni muuten ihan hyväksi ja kykeneväksi, paitsi, että aikaiseksi en vain ole saanut mitään. Norkoilen koneella päivät pitkät ja kun jotain isompaa, kuten cossin pistäminen niskaan tulee eteen, se aiheuttaa silkkaa turhautuneisuutta/stressiä/raivonpurkauksia. Eli kaikki ei ole ihan niin hyvin, kuin voisi olla. Suurimmat vaikeudet olen kohdannut ihme ja kumma huoneen siivouksen kanssa, joka tällä hetkellä muistuttaa kaatopaikkaa. Aloitin tosiaan siivoamisen jo muutama viikko sitten saamatta juuri mitään aikaiseksi. Olisi mukavaa, jos joku jaksaisi oikeasti potkia minua perseelle. Muuten olen siis tietääkseni ihan kunnossa.

Siitä on suunnilleen kuukausi, kun lisäsin tuon kävijälaskurin oikeaan laitaan blogia (ei muuten ole kauhean nätti, help, anyone?) ja kahden pidemmän blogitekstin jälkeen lukijoita on käynyt peräti yli 600 kappaletta. Maagista. Mistä näitä lukijoita oikein tulee? Ei ainakaan Saunalahdelta.

Olen toisella silmällä lukenut stalkattavia blogejani, ja mm. Ilona, Rimppu ja Maiju ovat eräitä, jotka ovat pukuhaaveistaan avautuneet. Juttuideaiheiden puutteessa, minä ajattelin tehdä saman. Nyt tosin on kyseessä pikemminkin varmuudella toteutettavien pukujen lista. Paljastan myös erään erittäin salaisen pukusuunitelmani vuoden takaa. Suon kaikenkarvaisille blogistalkkaajilleni siis tämän kunnian.

Mistä vuosi alkaa?

Ensimmäinen pukuni ensi vuonna on erittäin todennäköisesti Jack Sparrow. Jälleenkö kerran? Ehei. Teen koko hemmetin puvun uusiksi, kun en siinä ollut tarpeeksi tyytyväinen lähes mihinkään. Kauluspaidan saatan säilyttää, mutta sekin joutuu kokemaan suurehkoja muutoksia. Toisekseen, kyseessä on tämä erittäin eeppinen jumalversio Jackistä. Kuullostaa varmaan aika jännältä ja känniseltä vetää tämä versio, mutta myöntäkää pois, se on eeppinen. En voi olla ajattelematta asiaa samoin, kuin minä ajattelisin jostain muusta, joka tekee useamman version jostain lempihahmostaan epäonnistuen jokaisessa. Wnb. Toisaalta Jack merkitsee minulle niin paljon, että miksen voisi onnistuakin. Mikäli saan tosiaan puvun valmiiksi, häiritsemättä koulunkäyntiäni, aion kisata tällä CosplayGaalassa, joka ilmesesti on vuoden ensimmäinen cosplaytapahtuma. Toivon mukaan saan myös pudotettua tätä varten painoani. Voisin tehdä laihduttamisesta cosplayta varten juttusarjan omakohtaisten kokemusten kautta. Mitä pitäisitte siitä?

Tämän puvun kuvan etsimiseen, oli käytettävä erityisen pn aikaa. Ei, en aio olla Irvikissa. Ihan Hullu Hatuntekijä vaan. Olen nimittäin äärimmäisen kyllästynyt niihin samoihin kuviin, joita pyöritetään tästä puvusta uudestaan ja uudestaan. Halusin vaihtelua. Plus hahmo pääsee tämän kuvan typerällä ilmeellä paremmin oikeuksiinsa. Lörpöttelyt sikseen. Menin siis suostumaan pariinkin Alice in Wonderland ryhmään mukaan Hatteriksi. Kysymysmerkkinä on niiden ajankohta, vaikka kevättä minulle on tyrkytetty.Kevät ei sovi! Kirjoitan silloin neljä ainetta. Eli voi olla, että koko homma kaatuu koulunkäyntiin. En kuitenkaan aio kuopata projektia siihen, mikäli näin pääsee tapahtumaan. Vaikka koko elokuva oli pettymys, pääsin hyvin samalle aaltopituudelle Hatterin kanssa. Toinen asia, joka vetää magneetin tavoin minua projektin luokse on Hatterin enemmän tai vähemmän eeppinen hammasvako, joka minulta sattumoisin löytyy omasta takaa. Se saa ajattelemaan, että tämä hahmo on kuin luotu minulle.

Tässä on neitonen, jota minun tosissani piti cossata jo puolitoista vuotta sitten eräässä Tampere Kupliissa. Ihastuin hahmodesigniin joskus aikoinaan, kun yritin tyhjästä nyhjäistä jotain cossaamisen arvoista hahmoa. Pelasin Guilty Gear X:ää ensimmäistä kertaa Japanissa ja totesin, että hänet tähän kategoriaan pysytyi luokittelemaan. Hahmovaihdos kuitenkin tapahtui, kun totesin, että en tiedä tarpeeksi hahmosta. En tiedä vieläkään sen enempää kuin tuolloin, mutta lisää aion ottaa selvää ja saada koko pelin käsilleni pelattavaksi. Täytän ensi kuussa tosiaan 18 vuotta ja täten olen ylittänyt Eurocosplay kisojen maagisen ikärajan, joten voin osallistua kisaan. Olen saanut parilta suunnalta kannustusta osallistumiseen ja olen paremminkin sitä yksilökisaaja tyyppiä, joten mikäs siinä. Vaikka hahmo on melkoisen yksinkertainen, siinä on omat haasteensa ja koko kilpailukykyisyyteni muiden pukujen rinnalla aion painottaa esityspuoleenetenkin puvun laadukkuuden lisäksi. Muuta vihjettä en anna kuin: "Ajatelkaa jotain käyrää, liikuteltavaa ja kovaa." Vihje on tarkoitettu vitsiksi, jos nyt kuivaa huumoriani ei tosiaan tajua kukaan.

Yõjiro sarjasta Bakumatsu Kikansetsu Irohanihoheto on ollut salainen cosplay hahmoni jo pitkän aikaa. Puvun piti tulla World Cosplay Summitin karsintoihin jo vuonna 2009, mutta ikävänlaisen teinidraaman takia koko homma meni plörinäksi. Yritin löytää uutta paria, mutta turhaan ja sama ilmiö on toistunut myös tänä vuonna. Ei se minua sinänsä haittaa, hahmo vaan on minusta niin ihanan upea, että se on pakko saada tehdyksi johonkin tapahtumaan. Ehkä Traconiin? Tai viimeiseen Animeconiin? En tiedä vielä. Mikäli tunnet hahmon ns. paremman miespuoliskon ja olisit kiinnostunut paricosplaysta, otapa jotain kautta minuun yhteyttä ja katsotaan asiaa.

Näyttää siis siltä, että kun kirjoitukset otetaan huomioon, ensi vuoden cosplaykiintiö lähemmäs täyttä. Varaa yhdelle hahmolle on vähintään aina pakko jättää. Tiedän nimittäin, että esimerkiksi näitä leffahahmo ryhmäcosseja on tullut kavereidenkin ehdotuksista harkittua. Hahmoja en vielä uskalla paljastaa, ilman muiden osapuolien lupaa. On huhuttu, että Vapriikissa olisi luvassa syksyllä cosplaytapahtuma.. Mikäli sitä ei järjestetä väärään aikaan, eli juuri kirjoitusten aikoihin, kutkuttaisi kovasti vihdoin tehdä Haibane Renmein Rakka. Niitä erittäin harvinaisia hahmoja, joissa voin käyttää omia hiuksiani, ilman, että se näyttäisi tyhmältä. Toivon mukaan. Puku on muutenkin mukavan simppeli. Se on ikään kuin pitkä merimieskauluksinen koulupaita siivet, sädekehä ja sandaalit. Muuta ei tarvitse. En olekaan tainnut tehdä mitään näin simppeliä.... Ikinä? Siivet toki tarvitsevat enemmän matskua ja energiaa.

Fade away

Henkilökohtaisista syistä katoan jälleen Kurpitsamaaltani hiukan toisenlaisille vesille. Tämä syy on perustavanlaatuinen. Toivon mukaan palaan kuukauden tai kahden sisään.

For personal reasons I'll disappear again from my Pumpkin Patch to stranger waters. I have a pretty good reason for this. I hopefully come back in a month or two.

Pumpkin

Kun puvut eivät miellytä

Pääni päällä leijuu häpeäpilvi, kun muistelen vanhoja pukujani ja mikä niissä meni pieleen. Monesti ajattelen, että yhden vuoden ajan voisin vain kunnostaa pukujani ja käyttää uusiksi coneissa. Kerran tämän itse asiassa olen jo tehnyt. Ensimmäinen leffapukuni oli Sweeney Todd Fleet Streetin paholaisparturi Desuconin Movie-ryhmäcosplayssa. Oikeastaan olin hyvinkin ylpeä puvustani tuohon aikaan, mutta jo pian tapahtuman jälkeen kuvia tarpeeksi tuijotettuani surkeuden tunne hiipi selkäpiitäni pitkin kummittelemaan.

Kun kaverini ehdotti tulevansa minulle Mrs. Lovettiksi Tampere Kuplii '10:een, innostuin ideasta tosissani. Loppujen lopuksi kaverini ei edes pääsyt parikseni, mutta intoni kunnostaa puku jäi elämään. Niinpä kunnostin puvun ja tein melkein kaiken uusiksi. Housut olivat uudet, samoin paita. Liiviä kavensin kunnolla ja alla käytin korsettia. Taakse lisäsin puuttuvan kiristyssysteemin ja väärin asennoidut napit vaihtoivat paikkaa. Lisäsin peruukkiin kiharoita, joita siinä ei aiemmin ollut. Olin muuten aika ylpeä itsestäni, kun uskaltauduin käyttämään vuosia sitten löytämääni kihartamistutoriaalia netistä. En ollut koskaan aiemmin onnistunut kihartamaan kuidun kuitua, joten aihetta iloon oli.

En kuitenkaan jäänyt supertyytyväiseksi pukuuni tapahtuman jälkeen, vaikka jossain määrin onnistunut se olikin. Kavensin liiviä liikaa ilman varoja, joten se meni rumasti ruttuun vyötäsiltä. Meikkiäni oli kuitenkin liian vähän, vaikka nenän kärki oli ihan muikea lisätä. Ei tosin sekään miellyttänyt liioiksi silmää. Housukangas oli liian kiiltävää, vaikka kävikin tehtävästään paremman puutteessa. Peruukki oli varsinainen variksenpelätin. Uusista partaveitsistäni en viitsi edes puhua. Kovasti tekisi mieli viiltää otsaani "EPÄONNISTUNUT" tekemilläni partaveitsillä, joista en edelleenkään aio avautua. Eikä niillä sen puoleen ihoon edes naarmuja olisi aikaan saanutkaan. Jälleen kerran, aika verotti koko puvun laatua. Ennen ja jälkeen kuvat tulevat tässä vaiheessa tarpeeseen, jotta tiedätte, mitä tarkoitan.

Peruukkikin taitaa kaivata laihdutusta.

Jottei syntyisi väärinkäsityksiä, kuvassa tosiaankin olen minä. Ja kuvakollaasin olen tehnyt minä. Vitsinä. Tai itsesäälissä pyöriskelyn vuoksi muuten vaan. // Just so there wouldn't be any missunderstandings: It's me in the pictures and I've done this by myself. As a joke. Or just to show how miserable I really can be in this stuff.

Tekee tosi paljon mieli tehdä koko homma jälleen uudestaan. Mutta sitä ennen vielä enemmän houkuttaisi korjata ja uusia seuraavia asuja:

Lulu - Final Fantasy X
Fumika - Shigofumi
Jack Sparrow - Pirates of the Caribbean
Madam Red - Kuroshitsuji
Sweeney Todd - Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street

Muut puvut jäävät mahdollisesti eläkkeelle. Edellä mainitut puvut ovat ainakin ensisijalla. (Ohoh, naisia yli puolet. Hämmästyttävää!) Muita kammotuksia, mitä olen tehnyt on ollut Sora (KH II), Souseiseki (Rozen Maiden), Yuki Nagato (SHnY), Ciel Phantomhive (Kuroshitsuji), Ryuk (Death Note), Sally (TNBC), Lupin (Harry Potter), DiZ(KH II).. Joitain muitakin on. Millekään hahmolle näistä en sano suoraan ei, mutta... ei. Haluan perustella kuitenkin miksi nämä puvut eivät enää luultavasti näe päivänvaloa.

 Muun muassa nämä puvut eivät näe enää päivänvaloa.

Sora oli ensimmäinen pukuni koskaan, jonka toteutin äidin kanssa yhdessä 2007. Vaikka Kingdom Hearts II onkin mahtava sarja, on se cossaamisessa menettänyt ainakin minulla jo osan hohtoaan, johtuen sen liiallisesta suosiosta conskenessä. Nykyään myös olen tarkempi ruumiinmuotojeni soveltuvuudesta hahmolle ja Soran cossaamisen jälkeen olen lihonut aika lailla. En sopinut Soraksi silloinkaan, enkä varsinkaan nyt. Ihmisiä järkyttäisi nähdä jättisääreni ja jenkkakahvani Soralle sovitettuina. Olen sen verran kunnianhimoinen, että suurimmaksi osaksi äidin tekemää pukua en enää niskaani laittaisi. Sora on siis melko selkeä tapaus.

Souseiseki taisi olla sarjassa ensimmäiset housuni. Kyllästyttää katsoa vanhoista kuvista yli-isoja pahvisaksia ja kammottavia kenkiä. Mittasuhteet olivat melko kärsineet. Periaatteessa Souseisekiä oli kiva cossata, mutta Rozen Maiden ei enää ole yhtään niin kuuma juttu minulle, kuin pari vuotta sitten. Vaikka houkuttaisikin vaihtaa karmea huonekalukangas johonkin hienostuneempaan ja vetää oikeastaan koko puku uusiksi, hiljainen poikatyttö kausi hahmovalinnoissa on minulta ohi. Ja Rozen Maiden ylipäätään.

Yuki Nagaton taisin tehdä Cosplayviikolle '08. Puku olisi pienellä korjailulla tai uusiksi vetämisellä ihan kiva, mutta jälleen kerran sanon ei. Mielestäni en loppujen lopuksi päässyt tarpeeksi läheiselle aaltopituudelle hahmon kanssa. Sitä paitsi peruukki on iso ei. Eniten ärsyttäviä asioita peruukin lisäksi taisivat olla verkkatakista muokattu keskeneräiseksi jäänyt neuletakki ja silkkinauhasta tehty hapsottava koulun logo. Nämä asiat korjaisin muun säädön lisäksi, jos uusisin puvun.

Ciel Phantomhive ensimmäisessä Bakaconissa oli totaalinen katastrofi. Jos uusisin puvun, tekisin oikeastaan eriversion koko puvusta. Ja Ciel on myös niitä hahmoja, joiden aaltopituudella en enää ole. Jos olisin tikkujalkainen ja päätä lyhyempi, tekisin Cielin uudestaan. Mutta.... Ei.

Ryuk on jälleen niitä hahmoja, joihin en ruumiinmuodoiltani sovellu ollenkaan. Keskeneräisyyden ja failaamisen takia tietty jälleen houkuttaisi uusia koko puku. Muodot vaan huutavat eitä.

Sally oli ihan kelpo mekkonen. Puvusta on hukkunut muutamat sukkahousuviritelmät ja peruukki on mukavaasti rastoilla. Olen kuitenkin ikään kuin kuluttanut puvun puhki, kun käytin sitä erinäisissä tapahtumissa lähemmäs kymmenen kertaa. Muille hahmoille vaan on tehtävä tilaa.

Lupinin kuvia katsoessani suorastaan kiljun eitä. Joskus ehkä haluan oikaista vääryydet pukuni suhteen ja vetää koko homma uusiksi, kun löydän edes kunnollisen kankaan. Vähään aikaan Lupinia ei kyllä kaapista ulos kuitenkaan oteta. Taikasauva on kyllä ihan kiva ja onnistunut. Jee. Tikku.

DiZ jätti sellaiset traumat, että en halua edes muistella koko kangaskasaa. En vain suostu. Ehkä joskus pääsen yli häpeästäni.

Voi, voi. Tiedän tarkalleen mikä näissäkin puvuissa mätti ja mättää edelleen. Kaikki olisi vain minusta kiinni. Mutta aivan samalla tavalla edelleenkin itken verisiä kyyneleitä, kun lopputulos ei ajan- ja rahanpuutteessa voi olla sitä, mitä tavoittelen. Ehkä olen aavistuksen viisastuneempi, mutta en sen enempää. Vaikka näistäkin puvuista saisin varmasti paremmat tekemällä ne uudestaan, en sitä tee ylle listattujen syiden vuoksi. Vaikka tekisi mieli. On aika päästää irti ja suunnata parempia projekteja päin. Siksi on ehkä hyvä vain jättää tietyt puvut virallisesti eläkkeelle.

Lulu, Fumika, Sparrow, Sweeney ja Madam Red eivät ole minulle vieläkään hävittäneet ns. ajakohtaisuuttaan ja toivon mukaan kaikki tapaatte kuunnostettuina, korjailtuna ja uudistettuina suunnilleen kahden vuoden sisään. Voisin tehdä näistä jokaista pukua koskien oman merkinnän ja niin sanotun juttusarjan, joissa puin, mikä meni pieleen, mikä ei.


..Nauran muuten näille laittamilleni tageille aina. Muita vain en keksi. : 'D Pahoittelen myös tämän blogitekstin alhaista laatua tekstin sujuvuudelta ja sisällön käsittelyltä. Aivot eivät tänään anna periksi.

Pumpkin

Blogin ulkoasu päivitetty.

Thadaa! Blogi sai vihdoin uuden ulkoasun. Ilmeisesti synkällä taustalla vaalea teksti oli vaikealukuista. En kuitenkaan laittanut sivuja täysin ympäriämpäri, sillä periaatteenani on pitää yllä Burtonin leffateemahakuisuutta ainakin jossakin suhteessa. Samalla lisäsin tämän uuden (ehhh)upean tervetulokuvan. Taustan ehkä joku tunnistaakin? Kyseessä on The Nightmare Before Christamasin kurpitsamaa, joka siis englanniksi tarkoittaa pumpkin patchia. Hohoo. Intertekstuaalisuutta. Tai noh, koko blogin nimi nimimerkkiäni myöten perustuu tähän elokuvaan. Kurpitsamaa ja kurpitsakuningas taas perustuvat Sleepy Hollow -kansansatuun, johon puolestaan Halloween-juhla perustuu ja josta puolestaan herra Burton on tehnyt elokuvan, joka on yksi kauneimmista elokuvista, mitä olen koskaan nähnyt. Burton. Halloween. Burton.

Nippelitietoa: Sleepy Hollown vaatekaapin takaa löytyy ihanista ihanin Colleen Atwood.

Raja arvostelun ja kiusaamisen välillä

Eksyin tänään Suomen cosplayhurinan virtuaalipääaukiolle, eli Irc-Gallerian cosplay-yhteisöön lukemaan uusimpia kommentteja. Useimmiten vain hiukan silmäilen, mitä joku ehkä sanoo uusimmasta puvustaan. Harvoin siellä innostutaan puhumaan jostain, mikä minua oikeasti kiinnostaisi. Tällä kertaa kuitenkin luin jokaisen kommentin suhteellisen tarkasti läpi. Nuoret harrastajat kertoivat, kuinka heidän pukujaan oltiin tultu arvostelemaan ilkeään sävyyn päin naamaa jossain conissa ja tapauksia ilmeni useampia. Ihmiset olivat ryhtyneet puhumaan ehkä suurimmasta tabusta koko cosplayskenessä, joka on niinkin arkipäiväinen asia, kuin cosplay-pukujen arvostelu. Ainakin sen pitäisi olla arkipäivää, kun mietitään, mitä cosplay oikeastaan edes on.

Cosplay voidaan määritellä niin monella eri tavalla, että kaikkia määrittelyjä ei voi yhdistää edes sanat "pukeutuminen", "meikkaaminen" tai "hahmonsa muistuttaminen". Jos vasta karsitaan pois koko cosplay-kategorioista tiettyyn tyyliin pukeutuminen, kuten gangurot (anteeksi, jos kirjoitan väärin) sun muut ja lolitat, cosplay voidaan ehkä tiivistää kahteen aiemmin mainittuun sanaan: "Hahmonsa muistuttaminen". Useammin törmää sanoihin "mahdollisimman hyvin hahmonsa muistuttaminen". Siinä onkin ongelman ydin. Kuinka hyvin on mahdollisimman hyvin? Sanakirjassa ei mainita myöskään kenen taidoilla mahdollisimman hyvin. Konkreettisena esimerkkinä fiktiivinen Liisa 10-v., joka ompelee ensimmäiset Naruto haalarinsa puoli vuotta keräämillä viiden euron viikkorahoillaan ja Ilmari 25-v., joka on saanut tekstiilialan koulutuksen ja saa säännöllistä palkkaa pukuompelijana. Niin. Voitte kuvitella eron.

Kuinka moni syntyy hopeasormustin sormessaan? Ei kauhean moni. Minä kehtaan väittää, että kenenkään varhaisteinilapsen ensimmäiset käsityökyhäelmät eivät ole kaunista katsottavaa. Paitsi heille itselleen kymmenen vuoden päästä ja heidän äideille ja mummoilleen. Muistoja siitä, mistä se alkoi. Tai päättyi, eihän ompelu ole kaikkien juttu. On siis muistettava, että kukaan ei ole ammattilainen syntyessään ja hyväksi tulee missä tahansa asiassa vain harjoittelemalla. Siksi ei myöskään kannata heittääkään kangaskasaansa nurkkaan heti ensikättelyssä. Omien taitojensa tunnistamiseen menee aikaa, samoin teknisen perustiedon keräämiseen ja rutiinien löytämiseen.

Minusta cosplay määrittelevät ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: Puhtaasti fanitukseen pohjautuvaan ja täydellisyyttä tavoittelevaan ryhmään. Kumpikaan ei silti sulje pois toisiaan. Periaatteessa siis arvostelu on sallittua, kun vertaillaan toteutusta alkuperäiskuviin. Olisi vain hyvä muistaa, että cossajat voivat suhtautua cosplayihin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Se ei silti muuta sitä, että päin naamaa epärakentavan kritiikin antaminen ei olisi julmaa tai millään tasolla oikeutettua, haki täydellisyyttä tai ei.

Jos minulta kysyttäisiin, arvostelenko minä ihmisten pukuja ja vastaisin en, nenäni kasvaisi ainakin viisimetriseksi seipääksi, jolla voisin lävistää vahingossa jonkun toivottoman Vocaloid-cossaajan. En minäkään ole enkeli. En kuitenkaan sano mitään päin naamaa, yleensä edes rakentavan kritiikin muodossa peläten, että vahingoittaisin jonkun tunteita. Juoruttua kyllä joskus tulee Suomen conpiireistä sekä hyvää, että pahaaa ja todelliset ajatukseni saattavat toisinaan heijastua huonosti valehtelevilta kasvoiltani. Jokunen vuosi sitten saatoin kommentoida raa'astikin muiden pukuja kavereilleni, mutta minun kohdallani kyseessä oli pelkkä itsetunnon kohottaminen. Pikku hiljaa päätin olla valehtelematta itselleni ja antaa itsetuntoni olla näkyvästi sitä mitä se on, enkä haukkua muiden pukuja edes mielessäni, jotta saisin oloni tuntumaan paremmalta. En ole vielä lähelläkään täydellistä ja sitä, mitä haluaisin cosplayn ja taitojeni puolesta olla, ja vasta, kun voin sanoa oikeasti osaavani ja olevani jotain, saatan uskaltaa antaa kasvotusten rakentaavaa kritiikkiä jonkun puvusta. Se ei silti muuta sitä, ettenkö tekisi rakentavaa kritiikkiä jo pääni sisällä, joka kerta, kun joku lainkaan tutumpi hahmo astuu näköpiiriin. Silloinkin, kun hahmo ei ole tuttu. For real, minä kyllä tunnistan, kun jonkun puku on uskomattoman hyvä. Esimerkkinä uusi EC-voittajamme Maiju Härkönen, jonka cosplay-kuvan nähdessäni kolme vuotta sitten Koululainen-lehdessä en voinut irrottaa katsetta juuri kyseisestä sivusta. Toinen tapaus löytyikin samalta aukeamalta, joka oli Mert Inallin Halloweentown Sora. Ja näiden kahden tapauksen takia aloitin koko cosplayn.

Jotta ei nyt jouduta täysin harhateille, jatketaan aiheesta. Täydellisyys. Voiko siihen edes päästä? En ole vielä tietääkseni nähnyt cossia animehahmosta, joka olisi kuin identtinenkaksonen hahmolleen. Vielä pyöreämpi nolla näitä tapauksia löytyy elokuva-cosseista luonnollisesti johtuen siitä, että kaikki ihmiset ovat erilaisia. Cosplay-puku ei voi olla kasa kangasta ja softista, vaan se tarvitsee kantajan ollakseen cosplay. Ja ihmiset ovat erilaisia. Pitkiä, lyhyitä, pyöreitä, laihoija, päärynöitä ja omenoita, puhumattakaan kasvonpiirteistä, jotka ovat kaikilla erilaiset. Suurin osa on vartalonmuodoiltaan niin erilaisia, että täsmällisiä ollessa saatta löytyä ehkä kourallinen hahmoja, joita sopisi cossaamaan. Sitten on kysymys, millä perusteella edes valitsee hahmonsa. Ulkonäöltä on siis harvinaisuus löytää hyvä cossaja. Entä lopputulos? Minusta täydellisyyteen voi tähdätä, mutta sitä ei voi tavoittaa. Pidän sitä silti myyttinä, jonka ainakin toivoisin olevan ehkä jossain ulottuvuudessa mahdollista. Suomen cosplaypiireissä on suurta utopiaa, että edes kymmenen ihmistä voisi täydellisyyden tavoittaa. Erittäin loistavia cosseja löytyy vaikka kuinka, mutta täydellisiä en ehkä hataran hahmotuntemukseni takia tunne yhtäkään.

Vakavien cossaajien ryhmää ympäröi sähköinen aura. Me odotamme varpaillamme, että jostain kulman takaa astuu se täydellisin ja upein puku Suomen cosplayhistoriassa. Me odotamme, ja me odotamme. Me haluaisimme itse löytää täydellisyyden. Kilpailu on kovaa. Kuka on ensimmäinen? Tuleeko ensimmäistä koskaan? Osittain tästä johtuvasta jännityksestä syntyy myös kiistoja, riitoja, arvostelua, nälvintää, selän takana supisemista. Onhan niitä muitakin syitä, mutta en ole sellaisten kanssa tarpeeksi oikealla aaltopituudella voidakseni selittää moista käytöstä, jonka tuomitsen kaikesta huolimatta älyttömäksi.

Haluaisin ottaa myös esille yhden viime viikolla tajunneeni pointin aiheesta elitistit. Elitisti-sana on saanut aivan uuden merkityksen Suomen cosplaypiireissä. Jos haluaa sanoa jonkun olevan Suomen parhaita cossaajia, kuuluisi sanoa, että hän kuuluu Suomen cosplay eliittiin, ei, että hän on elitisti. Elitisti-sana on saanut niin negatiivisen sävyn, että ehdottaisin tätä sanavaihdosta sanattomalla sopimuksella kaikille con- ja cosplayskenessä liikuville ihmisille. Elitistit on sen verran räjähdysherkkä aihe, että en viitsi sen enempää haavoja ruveta availemaan. En kuitenkaan tiedä siitä tarpeeksi. Olisi kiva, jos joku voisi asiaa tuntien luodata sitä oikeasti syvemmin. Niin kuin syvältäsyvältä. Omien tutkimuksieni mukaan elitistit ovat useimmat pohjimmiltaan ihan mukavia ja tavallisia ihmisiä, kun heihin tutustuu. Suurin osa leiman otsaansa saaneista kuitenkin pelottavat minua ja pirusti. Minulla ainakin jonkun heistä nähdessäni alkaa päässäni huutaa: "Älä tuomitse minua, älä tuomitse minua! Älä tuomitse pukuani, älä tuomitse pukuani!" Ehkä jotain pitäisi oikaista? Minä oikeasti pelkään teitä.

Kun minä tuomitsen oikeasti jonkun cossin pohjanoteeraukseksi, se siis perustuu sanoihin: "muistuttaa mahdollisimman paljon hahmoaan." Cossaaja ei ole tehnyt parastaan tai ei juuri ole tunnistettavissa hahmoksi. Toisaalta, aina voi tehdä paremmin. Aina on parannettavaa. Ja aivan erityisesti omalla kohdalla. Minun kohdallani.

Huhhuh. No tulipa avauduttua. Sitä tulee joskus tehtyä. Ja silti jäi varmasti kymmenen pointtia sanomatta. Ehkä tämä avarsi jonkun ajatuksia tai sai muut ymmärtämään paremmin minua cossaajana. Ehkä. Jos blogiani jaksaa lukea kukaan, jolle paasaamisellani olisi jotain merkitystä. Kaikki ei ole mustavalkoista. Ette tiedä kuinka olen palanut sanoa näitä asioita.

Tämä kuva saa kummasti uusia merkityksiä, kuultuanne sanottavani.

Pumpkin

Tracon V merirosvolipun alla

Hei kaikki pienet merikilpikonnaiseni!

Meninmpä sitten pyöräyttämään tähän ensimmäisen suomeksi puhutun blogitekstini. Syitä tähän ratkaisuun löytyy loppupeleissä 100 ja 1. Päälimmäisin on kait se, että saan suustani näin kirjoittaen jotain järkevääkin ja asioita, joiden takia edes ylipäätään aloitin kirjoittaa tätä blogia. Ajattelin tehdä synkeään ulkoasuunkin joitain muutoksia, mutta niitä on tulossa vasta myöhemmin ja ajan kanssa.

Selvä. Aloitetaan.

Tracon V 3.-4.7.2010 Tampere-talo

Puku. Kuten ehkä asian olette jo lukeneet aiemmista teksteistäni, Captain Jack Sparrow on ollut THE cosplay, johon kaikki kehittymiseni ja suunnitelmani ovat tähdänneet jo hyvin pitkään (vuosia). Ensimmäiset inspiraation lähteeni koko pukuun ovat olleet sithcamaroksi itseään kutsuvan eeppisen Sparrow cossaajan puku, joka ei oikeastaan näiden vuosien jälkeen tunnukaan ihan niin eeppiseltä ja toisena Animecon V:ssä näkemäni Sparrow -cossi, jonka nähdessäni myönnän saaneeni ainoan fanityttökohtaukseni ikinä. Näin aikuistuneempana tytönheitukkana huvittaa muisto siitä, kun menin Irc-Galleriassa kommentoimaan kyseiselle henkilölle jotain tämän tyyppistä: "Nännäsnää, teenkin paremman". Vastauksena taisin saada jotain jooniinvarmaan -tyyppistä. Nolottaa tietysti tuollainen näin jälkeen päin, mutta tehty, mitä tehty. Viime viikolla kerroin asiasta kaverilleni lievästi sanotuilla epätoivon hetkilläni. Sanoin, että en ainakaan aikonut pettää lupaustani, jonka annoin vuosia sitten tälle legendaksi nousseen Animecon V -Sparrowlle. Itsekehu ehkä haisee, mutta pidin, kuin pidinkin lupaukseni. 14-vuotias minäni (18-vuotias taas ei) olisi erittäin ylpeä minusta. Kenties olisin jopa oma idolini. Ensimmäiset massamöykkyni tuli väännettyä yli puoli vuotta sitten, jolloin minun piti aloittaa myös peruukki ja tehdä kompassi, mutta hupsan keikkaan, puku tulikin puristettua ulos cosplaytuubistani alle kahdessa kuukaudessa. Epätoivon hetkiä oli siis useampia, mitä lähemmäksi conia päästiin. Korjaan, luovuttamisen hetkiä, oli useampia. Epätoivolla olisin tehnyt jo useamman hirttäytymisen shaaliini, liiviini, ja vaikka mihin yksityiskohtiin, jotka eivät olleet yhtä hehkeitä, kuin niiden olisi pitänyt olla.

Perjantai. Ane-ue, eli Milla saapui meille perjantai-iltana majoittamaan itseään. Mokoma raukka lupasi auttaa minua ja niimpä teimme yhdessä koko yön rastoja peruukkiini. Olisin aika moneen kertaan päästänyt hänet nukkumaan, ellei puntarissa peruukittomuus ei olisi painanut enemmän. Suur kiitos siis Millalle avusta. o/ Olen sinulle paljosta velkaa. Yö kului syöden, välillä Pirates-leffoja katsellen. Tietenkin huovutusneula toisessa kädessä.

Aamu. Oli pettymys huomata, että en saanut millään peruukkiin kaikkia yksityiskohtia, joten oli onnellinen, että edes tärkeimmät helmirimpsut olivat kiinni peruukissani. Paniikissa sitten heitän vaatteet ja meikit päälle kiroten samalla ajan loppumista. Olen kiitollinen itselleni, että tajusin ottaa ilmastointiteipin ja sakset mukaan, joista oli ensimmäistä kertaa ikinä apua puvun kasassa pitämisessä. Varsinainen lyönti nivusille oli hetki, kun tajusin, että kauniit mustat piilolinssini olivat muuttuneet voimakkaan sinisiksi. Jos joku osaa selittää tätä muulla, kuin kemiallisella reaktiolla, antakaa itsenne ilmi. Ärsytystä myös herättää, etten ehdi kiinnittää partaa kotona, vaan vasta paikan päällä. Piirtoparta oli häpeäksi, vaikka se naamassani vain pari tuntia jököttikin. Huonoa onnea oli, että äiti oli edellisenä iltana ilmoittanut, ettemme saakaan kyytiä Tampere-talolle, vaikka asiasta oltiin puhuttu reilusti etukäteen. Kilometrin kävely bussille vaatteiden ollessa varsin alkeellisesti kiinnitettynä päälle ei ollut nannaa. Varsinkin kun bussi menee ensimmäisen kerran nokan edestä. Ja toisen. Bussissa mieliala löytää nousunsa ja matkan varrelta poimimme Anen kanssa energiaa juomaa ja rahaa automaatista. Tampere-talolle saavuttaessa huokaisen onnesta, sillä saamme kuin saammekin viikonloppurannekkeet ja vielä ilman pahempaa jonotusta. Heti alkuun tuli paljon kuvauspyyntöjä, joihin puolimeikattuina jouduimme sanomaan valitettavasti ei. Sanon tässä jo, että syvimmät anteeksipyyntöni niistä hetkistä, kun puvussani repsottaa jokin, kaikkai vöitä ei ollut paikollaan, saappaiden varret valuivat maahan ja yksityikohdat olivat jännästi puolipeilikuvia yms. Sunnuntaina asiat olivat paremmin. Aamulla tuli käytyä myös Final Fantasy Fightissa, jossa oli ihan ok kamaa. Välishow oli tosin liian pitkää ja lirkuttelevaa.

Päivä. Se menikin sitten laitellessa puvun kokonaan kuntoon ja ryhmää kuvatessa. Voin melkein luvata olleemme kuvatuin ryhmä koko conissa. Kuvia tultiin pyytämään minimivauhdilla 1/min, hurjimmillaan 30/min. Liikkuminen oli sen mukaista. Eräässä välissä meillä oli pieni IC-hetki, kun sain päähänpistokseni napata Tia Dalman käsistä Davy Jonesin sydämen hänen tätä ihaillessa. Sparrow lähti juoksemaan sen kanssa noin kymmnen metriä kaakkoon Dalma perässään heittäen sen sieltä suoraan Lizzien käsiin, joka kiljaisi ällötyksestä. Meni aika nappiin. Välistä lojuimme nurmikolla, kun yritin saada kiinnitetyksi loputkin yksityiskohdat vöihin ja olimme taas kuvattavana. Siihen suurin osa koko conista kuluikin: kuvattavana olemiseen. Ohjelmissa olisi hurjan kiva ollut käydä, mutta fyysinen jaksaminen ei antanut sen vertaa periksi. Ensi kerralla sitten. Kun olen paremmin valmistautunut. Elizabethin kanssa sisätiloissa käydessä kävelimme kitaraa soittavan miehen ohi. Kohdallamme tunnari muuttui vaivihkaa Piratesin teema biisiksi. Hyvin soitit, tiedoksi sille, joka tästä oli vastuussa. Piristi myös kummasti päivää. Jossain vaiheessa pyörähdimme kaupassa hakemassa juotavaa. Muisti... Katkeilee....

Ilta. Törkeän määrän kuvaamista jälkeen linnoittauduimme puistoon photoshoottaamaan kuvaajanamme seuraavan päivän Giselle, eli Edeae aka blogipiirejen Ilona. Kuten edellisestä merkinnästä näkyy, eeppistä oli. Kuvia tietenkin oli vielä enemmän, eikä noista ollut ensimmäistäkään muokatuu. Asiaa korjaantuu tässä merkinnässä, johon laitan vain muokattujan kuvia. Tässä kohtaa aivoissani on musta aukko ja seuraavaa asia, jonka muistan, on, kun lähdimme conista kohti siipiravintola Hookkia. Matkalla saimme tuijotusta tietenkin osaksemme ja sitä enemmän, mitä lähstyimme ravintolaa. Hook on siis piraattiteemainen ravintola Tampereen Kehräsaaressa. Ruoka oli taas liian hyvää, mutta alas pääsi vain neljän euron annos ristikkoperunoita. Tarjoilijakin kehui pukuja, sen lisäksi, että saimme kunnioittavia äännähdyksiä muilta asiakkailta. Mukana olivat siis Elizabeth/re-play/Fiatzio ja Tia Dalma/Ane-ue/Milla. Matka jatkui tästä kävellen takaisin Tampere-talon läheiselle hotellille  hakemaan autoa. Jostain partybussista taisi muutaman miekkoset huutaa: "Captain Jack Sparrow!" Vastasin merimiestervehdyksellä, joka tietysti heistä oli varsin riemukasta. Noh, mikäs siinä jos oli hauskaa.

Sunnuntai-aamu. Meillä on huutava kiire. Osallistun cosplay-deittiin, johon lopulta saavun kymmenen minuuttia myöhässä, mutta kuitenkin juuri ajallaan. Oli kuulemma varsin eeppinen tilanne (jonka ihmiset kuulemma muistavat vielä pitkään), kun auto ajaa Tampere-talon eteen, ja sen sisältä syöksyy autiosaariversiona Jack Sparrow. Juoksen portaat ylös täydellä vauhdilla naurunmyräköiden saattelemana. Siinä ei ollut mitään noloa. Noh, deittiin ehdin siis juuri ja juuri ajoissa. Noin kolmisen minuttia saliin astumiseni jälkeen minut kuulutetaan sisään ensimmäisen kierroksen herra A:na raivokkaiden aplodeiden saattelemana. Heti ensimmäisenä huomaan tekeväni jatkuvaa nenän nykimisliikettä, jolle en voi mitään. Anteeksi, jos olin deitissä tylsä. Näette sitten videolta einiinehkähienoja IC-toilaluni, kunhan ne julkaistaan nettiin. Pian cosplay-deitin jälkeen eräs hobitin pituinen poika tuli ilmeisesti tätinsä tai äitinsä kanssa pyytämään kuvaa. Olivat kuulemma etsineet minua kokonaista kaksi tuntia, mikä sai minut melkein sisäisesti koskettumaan. Melkein. Tämän jälkeen käväisin Elizabethin kanssa hotellilla ja palasimme etsimään Giselleä pienten luotto-ongelmien takia. Siinä samassa laitoin itseni vihdoin kuntoon: meikit ja puku tuli laitettua niskaan erään peilin edessä narikkaan vastapäätä ihmisten, tuijotellessa kummallista parrankasvuani. Siinä samassa ehti muutama ihminen ottaa asusteettoman kuvan (miten saatoin?) ja narikan eräs työntekijä tuli kyselemään, mistä parta on tehty ja miten olen saanut ihoni niin kiiltäväksi (siis mitä?!?!!?!?).

Päivä. Sunnuntaina sain muistaakseni enemmän kehuja puvustani, kuin lauantaina, ehkä siksi, että liikuin suuremman ajan yksin. Ihanimpia hetkiä oli, kun joku selvästi tarkoitti sitä. Mm. Visual Gayn Kehveli tuli kuulemma puhumaan "jostain mahtavasta", ja keskustelu osoittautui osaltani varsin kiitos-painoitteiseksi. Ilmeisesti melko pian tämän jälkeen minut pyydettiin mukaan Traconin hallcosplaykisaan ja tämähän oli varsin huvittavaa. Ironia täsäs tuli siitä, että nimen omaan Jackinä, minun ei ollut tarkoitus kisata, koska olen kisannut melkein jokaisella tekemälläni puvulla. Mutta kisaan jouduin. En edes tiennyt, että koko tapahtumassa oli hallcosplaykisa! Kuvia odotellessa.. Jälleen kerran: Musta-aukko. En muista mitä tässä välissä on tapahtunut. Seilailin tapailemassa tuttuja. No hyvä, että senkin sai hoidettua. Ostin myös viuhkan, jonka olemassaoloa en pitänyt kiellettynä, sillä Jack tosiaan käyttää viuhkaa eräässä kohtauksessa Becketin kanssa. Pian löysimme hyvän välin mennä shoottaamaan Giselleä, Jackiä ja Elizabethia toisella puolella puistoa, tällä kertaa kuvaamassa eilisenpäivän Tia Dalmamme ja Mortman, eli Johnny. Kivoja kuvia, todella kivoja kuvia myös häneltä, täytyy sanoa. Ehdoton lempparini on sellainen, jossa on Jack ja Giselle katsomassa alavasenviistoon ja tilaa on paljon päiden yläpuolella. Todella hyvä kuva. Tunnelmallinen. Ja että me osaammekaan näyttää siinä hyviltä.

Ilta. Asiasta takaisin kukkaruukkuun, ilta menikin sitten varsin nopeasti. Päättäjäisiin en ehtinyt, vaikka olisinkin halunnut ja Anen minulle hankkima rommi aiheutti varsin mukavia kommentteja. Yksi niistä oli eräältä tietyltä nimeämättömältä miesporukalta, joka kyllä tietää itse oman napansa: "Se on rommia." "Eikun se on rommikola!" Kyseiseltä poppoolta sain muutenkin kuuluvia kommentteja pitkin päivää: "No nyt se on tosi humalassa" jne. Kiitos niistä. Ne olivat minusta hyvin viihdyttäviä. Ylipäätään reaktiot pukuuni olivat suloisia ja sain koko ajan kuulla kuiskauksia ("Kato, Jack Sparrow!") ympäriltäni. Kiitoskiitoskiitos tällä tavoin itsetuntoni pönkittämisestä pukuani koskien, joka on kylläkin kaikesta siitä huolimatta varsin alhainen. Ylipäätään jokainen pienikin IC-liikehdintä sai vastareaktiokseen jotain muiden ihmisten puolesta. Oliko se tosiaan niin hauskaa? Kaikista hienointa ilmeisesti oli, kun Jack Sparrow juoksi. Juokseminen... Ei näemmä voisi olla hauskempaa. Jälleen Sparrow vauhdissa. Animecon VI:sta legendaksi noussut jumpparyhmä oli täällä jälleen. Niimpä pienen suostuttelun jälkeen juoksaisin mukaan tanssimaan erittäin romminhuuruisella huojunnalla (energia oli oikeasti running very low tässä vaiheessa), joka sekin aiheutti riemastusta muussa conkansassa. Pian huomasin saaneeni viereeni mukaan jumppaamaan kolmisenkymmentä muutakin conilaista. Sanokaa ernuksi, jos haluatte, tilaisuudesta piti ottaa kaikki irti. Jack Sparrow sattuu olemaan kohdallani SE YKSI hahmo, jona halusin olla paljon IC. Äänen käyttöni tosin oli nollatasoa. Ikävää, mutta jos harjoittelisin edes vähän, saisi se jotain muistuttavuutta itse maestron luomaan hahmoon. Toisekseen en uskaltanut edes yrittää. Älkää kysykö miksi. Jossain vaiheessa fyysinen kunto jo huusi kotiin päin, kun loputkin ryhmästämme hajautui ja suuntasimme keulamme kohti Tampereen keskustaa. Sain päähäni lausua Sparrown kuuluisat sanat voitonrieumuisina siitä, että olin vihdoin päässyt kuvaajista eroon noin 5 metriä ennen aitaa: "And this is the day that you will always remember as the day that you almost caught Captain Jack Sparrow!" Ironista kyllä, heti tämän jälkeen jumituin melkein kymmenenksi minuutiksi vielä kuvattavaksi. Jokin sisäinen mitäminäsanoin-ääni nauroi räkäisesti, kun lisää kuvaajia kerääntyi ympärilleni ja ehdin jo nostamaan kertaalleen tavarani maastakin, kun joku tuli pyytämään vielä yhtä kuvaa.

Kotiinpaluu. Olin todella pahasti uupunut ja kävelimme Millan kanssa rauhalliseen tahtiin bussipysäkkiä kohti helteiden ollessa kuumimmillaan. Jälleen paljon katseita, mutta en jaksanut välittää. Raha-automaatilla joku ulkomaalainen nainen tuli pyytämään kuvaa kanssaan ja bussikuskit kysyivät, mitkä juhlat olivat menossa, tai jotain. Olin turta koko päivästä ja kipu jaloissa ja rintakehässä huusi kotiin. Bussia odotellessa menimme Hesburgeriin, mutta ruoka ei maistunut. Milla tarjosi jäätelön ja minä nojasin seinää vasten apaattisena. En ollut koko päivänä syönyt juuri mitään. Yhden pockyn ja pari mansikkasuklaaraetta. Juonut sentään olin. Kilometrin kävely bussipysäkiltä kotiin olin rankka ja pyysin Millaa hidastamaan etanavauhtiin kanssani. Kotona energiaa tuli vähän takaisin, kun pääsimme istumaan ja sekoilimme webkameran ääressä. Pahinta sinä iltana oli irrottaa sivubindit. Sitä ei ikinä enää. Enempää minun ei tarvitse edes sanoa.

Nyt. En ole varma mitä minulle jäi käteen conista. Se suhahti ohi kameroiden naksahdellessa tiuhaan tahtiin ja ihmisten kommenttien ja naurujen kulkien kaikuina ympärilläni. Mielialaa ja convalmiuttani laski yksi nukkumaton yö, kahden kuukauden stressi ja tyytymättömyys pukuuni. Olisin halunnut käydä enemmän ohjelmissa perinteisten FFFightin ja Cosplay-deitin lisäksi. Energiaa ei vain ollut. Kuten tuossa olen tuleviin pukuihin paljastanut, luvassa on pakanajumala Jack Sparrow luultavasti CosplayGaalan kisaan. Tiedättehän sen version, jossa Jackillä on muutama pari silmiä maalattuna ihoon ja varvaskaulakoru? Juuri sen aion toteuttaa. Ensi vuoden cosplaykiintiö näyttää melkein olevan jo täynnä. Jostain on karsittava. Kirjoitukset. Tälläkin hetkellä aivoni käyvät lievästi sanottuna hitaalla. En voi kai päättää tätä merkintää muuta kuin siihen, että kiva ja kiitos, että piditte puvustani/esiintymisestäni, se tekee minut haikealla tavalla iloiseksi. Vielä on paljon parannettavaa. Puvusta uusintaan menee lähes kaikki. Tämä puku ei jää häiritsemään minua keskeneräisyydellään. Tracon oli minun kohdallani fyysisesti rankin con. En ole vieläkään toipunut.

Ei sitten muuta kuin vaan näkemisiin ensi conissa ja rommia kaikille! o7

Kapteeninne,

Jack